Kirjoista

[Janne]

George R.R Martin ja Song of Ice and Fire. Tähän olen ollut koukussa jo kuusi vuotta.

Aloitin myös tämän sarjan lukemisen syksyllä. Nyt on menossa viides kirja ja täytyy myös todeta että käsittämätön imu näissä kirjoissa. Vaikka kyseessä on fantasia, on fantasia mukana enemmänkin mausteena ja hyvinkin pienillä viilauksilla menisi aika realistisesta keskiaikakirjallisuudesta. Koko soppa rakentuu erittäin vahvasti henkilöhahmojen ympärille, joita riittää melkoisesti. Ja syvyyttä löytyy, kutakuinkin jokaisella sivuhahmollakin tuntuu olevan oikeasti oma historiansa.

[linker]

Viime kuukaudet kahlannut Wallander-kirjoja.

[mohla]

Luin Lemmyn omaelämänkerran tuossa tovi sitten, sen perään Hotakaisen Huolimattomat ja nyt menossa Valtaojan kokoelmateos Kosmoksen siruja.

Lemmyn omaelämäkertaa suosittelen lukemaan katsottuaan ensin Lemmy the Movien. Saa hyvän lukijaäänen päähän. Huolimattomat oli melko keskinkertainen kirja. Kosmoksen siruja joutuu lukemaan ajatuksella. Hyvää vaihtelua näiden kirjojen kanssa.

Kirjapinossa odottaa Jobsin elämäkerta ja Valtaojan kirjeenvaihtoa piispa Pihkalan kanssa. Jobsista en henkilönä pidä saati sitten hänen luomastaan Applesta, mutta pitäähän sitä "vihollisensa" tuntea.

[Aji Inferno]

George R.R Martin ja Song of Ice and Fire. Tähän olen ollut koukussa jo kuusi vuotta.

Aloitin myös tämän sarjan lukemisen syksyllä. Nyt on menossa viides kirja ja täytyy myös todeta että käsittämätön imu näissä kirjoissa. Vaikka kyseessä on fantasia, on fantasia mukana enemmänkin mausteena ja hyvinkin pienillä viilauksilla menisi aika realistisesta keskiaikakirjallisuudesta. Koko soppa rakentuu erittäin vahvasti henkilöhahmojen ympärille, joita riittää melkoisesti. Ja syvyyttä löytyy, kutakuinkin jokaisella sivuhahmollakin tuntuu olevan oikeasti oma historiansa.

Tuo syvyys on yllättävänkin harvinaista herkkua. Olen juuri lukenut Stephen Kingin mestariteokseksi sanotun "Musta Torni" 7-logian toistamisiin, enkä edelleenkään oikein pysty sitä mestariteokseksi kutsumaan. Kun asiaa tuumin, pääsyy lienee tarinan ohuus. King on mestari viljelemään actionia, väkivaltaa, kauhua ja seksiä, mutta tuon valtaisan pitkän tarinan henkilöhahmot, paikat, oikeastaan kaikki on paperinohutta, eikä kestä pienintäkään lähempää tarkastelua. On aika ilmeistä, ettei King itse ole ollut niistä asioista kovin kiinnostunut. Tai jos on, hänellä ei ole ollut kärsivällisyyttä tai kykyä rakentaa sitä lihaa tarinan luiden päälle.

Dan Simmonsin 4-osainen eeppinen sci-fi klassikko "Hyperion" on myös esimerkki tietynlaisesta "ohuudesta". Sen on kirjoittanut tiedemies, minkä lukija kyllä huomaa jo ensi sivulta lähtien. Juoni on huima, suorastaan loistelias. Itse tarina pienestä kuivakkuudestaan huolimatta myös hienoa kerrontaa. Ainoa heikkous on, Kingin tavoin, henkilöhahmoja vaivaava syvyyden puute. Simmons ei selvästikään ole kovin kiinnostunut ihmisistä ja näiden psykologiasta, lukija helposti ajattelee. Asiaa eivät paranna kovin jälkikäteen päälle liimatuilta vaikuttavat pakolliset seksikohtaukset, jotka erottuvat kirjan muusta yleisestä hengestä kovin räikeästi. Liekö ollut kustantajan vaatimus, jotta tarinasta tulisi "myyvä"? Kuka tietää.

Välillä sitä (itsekin kirjoittajana) miettiikin, jotta onko nykyihminen niin "pikakulttuurin" kyllästämä, ettei edes kirjoissa haluta kokea muuta kuin toimintaa? Juuri esim. seksin lähes pakollinen liittäminen melkein kirjaan kuin kirjaan tuntuu kummalliselta. Moneen kirjaan kun se ei lainkaan edes sovi. Vai kuka haluaisi (oikeasti) lukea vaikkapa Tarun Sormusten Herrasta "myyvänä" versiona, jossa "haltiakuningatar Galadriel katseli haltioituneena, otsa kiihotuksesta hiessä, Aragornin valtavaa, nousevaa, kivenkovaa kalua..." ?    Ei kaikkea tarvitse kertoa saati alleviivata.

Tuo Martinin ilmeisen hienon fantasiasarjan tv-versio on kiintoisa tapaus tässä suhteessa. Tarina on loistava, ja tv-versio kieltämättä suunnattoman koukuttava. Se on myös äskeisessä suhteessa äärettömän laskelmoivan kaupallinen, eli mm. paikoin täyttä pornoa.   Asia ei häiritse, mutta tavallaan huvittaa. Kertooko se nykyihmisestä ja kulttuuristamme? Olisi kiintoisaa jutella Martinin itsensä kanssa näistä asioista - ja siitä, miten vahvasti (jos lainkaan) häntä on painostettu tiettyihin mausteisiin tarinoissaan.

Näitä asioita tulee mietittyä usein oman tarinankerronnan saatossa; mitä asioita päähenkilöistä kertoo suoraan, mitä kenties peitellysti, ja mitä kenties jättää kertomatta ja jättää kokonaan lukijan mielikuvitukselle.

[InkRose]

...
Galadriel
...
Aragorn
...

Nyt meni fanficin puolelle, Aragornhan on Arwenille kihlattu.

Omat lukemiset lipesivät uusintapuolelle, Iain M. Banksin aivan loistava The Algebraist nyt kierroksessa.

[Heku]

Tällä hetkellä vessalukemisena yksi Jack Higginsin Sean Dillon-sarjaan kuuluva kirja. Vaikuttaa mieleiseltä eli pitää alkaa haalimaan muitakin ko. kirjailijan kirjoja. 

[Aji Inferno]

...
Galadriel
...
Aragorn
...

Nyt meni fanficin puolelle, Aragornhan on Arwenille kihlattu.

Eihän se myyvässä tarinassa mitään haittaa! Kaikki kun hyppivät kaikkien sängyissä lukijoiden ja katsojien riemuksi.

[Tiemuh]

George R.R Martin ja Song of Ice and Fire. Tähän olen ollut koukussa jo kuusi vuotta.

Aloitin myös tämän sarjan lukemisen syksyllä. Nyt on menossa viides kirja ja täytyy myös todeta että käsittämätön imu näissä kirjoissa. Vaikka kyseessä on fantasia, on fantasia mukana enemmänkin mausteena ja hyvinkin pienillä viilauksilla menisi aika realistisesta keskiaikakirjallisuudesta. Koko soppa rakentuu erittäin vahvasti henkilöhahmojen ympärille, joita riittää melkoisesti. Ja syvyyttä löytyy, kutakuinkin jokaisella sivuhahmollakin tuntuu olevan oikeasti oma historiansa.

Onnittelut valinnastasi Janne. Itsekin taas mietin että aloittaisinko uudelleen viimeisimmän osan, kun olen sen vasta yhden kerran lukenut. Kolme ensimmäistä olenkin sitten lukenut jo niin monta kertaa etten ole ihan varma kuinka monta ja neljännen kai kolmesti.

Aji Inferno: sopiiko kysyä mitä kirjoitat? Ja suosittelen lukemaan tuon Song of Ice and Fire kirjasarjan ennen kun HBON kakkostuotantokausi alkaa. Kirjoissa on käsittämättömästi enemmän ja säästyt spoilauksilta. Se vaatii lukemaan itsensä useita kertoja ja joka kerta löytää paljon uutta ja ymmärtää asioita syvällisemmin. Olen tavannut George R.R Martinin itse ja seuraan hänen kaikkea nettikirjoitteluaa melko aktiivisesti, kuten myös foorumikirjoittelua sarjasta ja kirjailijasta. Seitsemän vuoden aikana olen oppinut tuntemaan sarjan ja kirjailija melko hyvin. Hän on luonnollisesti tyytyväinen sarjaan. Hän on myös itse työskennellyt Hollywoodissa, ja tuntee nuo systeemit. Hän tietää miksi tuottajat tekevät sarjasta telkkariin sopivan ja on sinut muutoksien kanssa.

[Aji Inferno]

George R.R Martin ja Song of Ice and Fire. Tähän olen ollut koukussa jo kuusi vuotta.

Aloitin myös tämän sarjan lukemisen syksyllä. Nyt on menossa viides kirja ja täytyy myös todeta että käsittämätön imu näissä kirjoissa. Vaikka kyseessä on fantasia, on fantasia mukana enemmänkin mausteena ja hyvinkin pienillä viilauksilla menisi aika realistisesta keskiaikakirjallisuudesta. Koko soppa rakentuu erittäin vahvasti henkilöhahmojen ympärille, joita riittää melkoisesti. Ja syvyyttä löytyy, kutakuinkin jokaisella sivuhahmollakin tuntuu olevan oikeasti oma historiansa.

Aji Inferno: sopiiko kysyä mitä kirjoitat? Ja suosittelen lukemaan tuon Song of Ice and Fire kirjasarjan ennen kun HBON kakkostuotantokausi alkaa. Kirjoissa on käsittämättömästi enemmän ja säästyt spoilauksilta. Se vaatii lukemaan itsensä useita kertoja ja joka kerta löytää paljon uutta ja ymmärtää asioita syvällisemmin. Olen tavannut George R.R Martinin itse ja seuraan hänen kaikkea nettikirjoitteluaa melko aktiivisesti, kuten myös foorumikirjoittelua sarjasta ja kirjailijasta. Seitsemän vuoden aikana olen oppinut tuntemaan sarjan ja kirjailija melko hyvin. Hän on luonnollisesti tyytyväinen sarjaan. Hän on myös itse työskennellyt Hollywoodissa, ja tuntee nuo systeemit. Hän tietää miksi tuottajat tekevät sarjasta telkkariin sopivan ja on sinut muutoksien kanssa.

Sopiihan toki! Genre on sukua tuolle Martinin työlle, eli joku voisi kenties kuvailla sitä moniosaiseksi jännitys/selviytymistarinaksi, jossa on aineksia myös fantasiasta, sci-fistä ja kenties paikoin kauhukirjallisuudestakin. Ensimmäinen tarinan osa on valmis, ja tulee näillä näkymin julkaistuksi ensin sähköisessä muodossa suht' lähitulevaisuudessa (koputan puuta). Kakkososa on työn alla ja pitkällä sekin.

Alustava takakansiteksti kertonee jotain ideasta:

"Monikansallinen tutkimusalus ajautuu Grönlannin edustalla epätavallisen rajuun myrskyyn, jonka loputtua mikään ei ole ennallaan. Yhteydet muuhun maailmaan katkeavat täydellisesti, eikä tähtitaivaskaan näytä oikealta. Alus löytää maata, mutta miehistölle käy pian selväksi, etteivät he ole Grönlannissa.

Aluksen miehistö joutuu ankaraan selviytymistaisteluun samanaikaisesti sekä tutunoloisessa, että oudossa maailmassa, missä mikään ei ole aivan sitä, miltä se näyttää. Kuolleilla kukkuloilla liikkuu vaitelias hahmo, joka kansansa viimeisenä vartioi ikivanhaa ja mahdollisesti tappavaa salaisuutta.

Tutkimusaluksen saapuminen käynnistää tapahtumien ketjureaktion, jossa panokset ovat kovat, mutta kukaan ei tiedä mikä tai kuka peliä lopulta pelaa."

Tarinan idea syntyi kauan sitten siitä, kun tuumin itsekseni kahta asiaa: millaisia Tolkienin kuvaamassa maailmassa olivatkaan ne itäiset maat, joista hän ei koskaan kertonut oikeastaan mitään. Siis, nykymaailman Aasiasta. Ja toisekseen sitä, millaista noilla mailla nykyään olisi, jos meidän maailmamme nykyihminen joutuisi niille tahtomattaan. Mitä olisi tapahtunut kymmenien tuhansien vuosien aikana? Olisiko yhä ihmisiä? Tai haltioita - jne. Ja jos, niin mitä nämä kaikki olisivat Aasiassa (!) käyneet läpi.

"Viimeinen" on asiaan yhden sortin vastaus. Se ei ole mikään "Taru Sormusten Herrasta" - se ei, tarkoituksella, kajoa Tolkienin perintöön juuri millään lailla, mutta myös fantasian ystävä saattaa kenties saada tarinasta viitteitä joistakin itseäni kiinnostaneista asioista. Alkaen siitä, mikä oli viimeisen lännen suurhaltian kohtalo itäisillä mailla.

Tarina on kestänyt lukemattomia vuosia kirjoittaa, ja koska se sijoittuu vaihtoehtoiseen Aasiaan meidän päivinämme, jouduin/pääsin kiinalaisten ystävieni avustamana mm. kirjoittamaan siihen niin kiinankielistä dialogia, kuin muinaiskiinalaisia paikan nimiä, ja sen sellaista. Lukemattomien yksityiskohtaisten karttojen kera. Tästä saa syyttää mm. kiinalaissyntyistä henkilöhahmoa, arkeologia Kathy Xu (Xu Jing Chu), joka otti pyytämättä tarinassa aika ison roolin jo tuhansia sivuja sitten.

Sorry, meni vähän pitkäksi tämä selostus! Mutta sitähän se on näissä asioissa; mitä rakastaa, siitä haluaa puhua. Chilistä alkaen!

Olet tavannut Martinin itse? Ei hassummin! Millainen ihminen hän on?

Oma ehdoton suosikkini tämänkaltaisessa genressä lienee Neil Gaiman, jonka "Sandman" -sarjakuvat ovat lajinsa ansaittu legenda, ja "American Gods" kirjojen suuren suuri klassikko!

[ottulo]

George R.R Martin ja Song of Ice and Fire. Tähän olen ollut koukussa jo kuusi vuotta.

Aloitin myös tämän sarjan lukemisen syksyllä. Nyt on menossa viides kirja ja täytyy myös todeta että käsittämätön imu näissä kirjoissa. Vaikka kyseessä on fantasia, on fantasia mukana enemmänkin mausteena ja hyvinkin pienillä viilauksilla menisi aika realistisesta keskiaikakirjallisuudesta. Koko soppa rakentuu erittäin vahvasti henkilöhahmojen ympärille, joita riittää melkoisesti. Ja syvyyttä löytyy, kutakuinkin jokaisella sivuhahmollakin tuntuu olevan oikeasti oma historiansa.

Onnittelut valinnastasi Janne. Itsekin taas mietin että aloittaisinko uudelleen viimeisimmän osan, kun olen sen vasta yhden kerran lukenut. Kolme ensimmäistä olenkin sitten lukenut jo niin monta kertaa etten ole ihan varma kuinka monta ja neljännen kai kolmesti.

Aji Inferno: sopiiko kysyä mitä kirjoitat? Ja suosittelen lukemaan tuon Song of Ice and Fire kirjasarjan ennen kun HBON kakkostuotantokausi alkaa. Kirjoissa on käsittämättömästi enemmän ja säästyt spoilauksilta. Se vaatii lukemaan itsensä useita kertoja ja joka kerta löytää paljon uutta ja ymmärtää asioita syvällisemmin. Olen tavannut George R.R Martinin itse ja seuraan hänen kaikkea nettikirjoitteluaa melko aktiivisesti, kuten myös foorumikirjoittelua sarjasta ja kirjailijasta. Seitsemän vuoden aikana olen oppinut tuntemaan sarjan ja kirjailija melko hyvin. Hän on luonnollisesti tyytyväinen sarjaan. Hän on myös itse työskennellyt Hollywoodissa, ja tuntee nuo systeemit. Hän tietää miksi tuottajat tekevät sarjasta telkkariin sopivan ja on sinut muutoksien kanssa.

Jatketaan pyramidia. Aloin lukea sarjaa tammikuussa, kun huomasin HBO:n sarjan alkavan YLEllä. Olen lukenut sitä niin, että olen kirjassa aina jonkin verran edellä. Helpottaa huomattavasti muutosten huomaamista TV-version ja kirjan välillä. Toisaalta, kuten sanottu, muutokset on tehty niin hyvin, ettei niitä kirjoja lukematta edes huomaa (toisin kuin joissakin sarjoissa/elokuvissa, joissa yksinkertaisesti jotakin puuttuu). Tykästyin itsekin fantasian ja taikuuden vähyyteen, ainakin toistaiseksi. Olen aiemmin pitänyt mm. David Eddingsin kirjoista, mutta ne kieltämättä alkoivat loppuvaiheessa vaikuttaa kovin lapsellisilta. Eräänkin kirjan "loppuhuipennus" vain tapahtuu yhtäkkiä, olisi voinut tapahtua milloin vain, ja koko parin-kolmensadan sivun "tarina" menettää merkityksensä. Harmitti.

Hyvistä sarjoista pitää mainita Lian Hearnin Tales of the Otori -sarja, joka on todella koukuttava. Sarjan viimeisen kirjan loppuessa harmitti oikeasti, loppu ei ollut "kiva". Toisaalta olin tyytyväinen, koska kirjailija onnistui tekemään lopusta erittäin hyvän, ja "mukava" loppu olisi todennäköisesti latistanut koko tarinan.

Infernon tuleva julkaisu kiinnostaa kovasti... Tarkoittaako sähköinen julkaisu ilmaisjakelua jollakin tietyllä sivustolla/foorumilla, vai e-kirjan myyntiä? Miten vain, laita ihmeessä linkki, kun lukemista on saatavilla; en varmasti ole ainoa, jota tuo kiinnostaa!

[Aji Inferno]

Fantasia on aika jännä kirjallisuuden laji. Kuten kaikki kirjallisuus (luulen), joskus se myy pelkkänä roskanakin aivan tolkuttomasti. Huonoin tähän saakka kohtaamani todella menestynyt fantasiakirjailija lienee J.V. Jones, jonka (ainakin taannoiset) työt saivat minut jonkinlaiseen pysähdystilaan: miten tällainen *voi* oikeasti tulla New York Timesin bestselleriksi?! 

Raadollinen selitys lienee yksinkertainen. Esim. Tolkieniin verrattuna nuo kirjat ovat täyttä (!) paskaa. Mutta: ne ovat viihdyttäviä monille lukijoille. Viihdettä. Siihen kun on syynsä, että esim. Britney Spears myy helkkaristi enemmän kuin vaikkapa suomalainen RinneRadio. Kumpi on "parempaa" musiikkia? Kansa ei piittaa. Kansa haluaa viihtyä.

Sitten on Robert Jordan ja hänen ikuisuusprojektinsa "The Wheel of Time" (tai Ajan Pyörä). Siinä on maailma, jossa on kyllä... sitä jotain! Syvyyttäkin riittämiin. Ehkä liiaksikin. Sillä vaikka itse ahmin tuota spektaakkelia vuodesta toiseen, tuhatsivuisesta kirjasta seuraavaan, lopulta putosin kärryiltä. Noin 10.000 sivun jälkeen en enää oikeastaan muistanut mistä koko homma alkoi. Enkä, ehkä poikkeavana lukijana, jaksanut kiinnostua tarinan päähahmojen loputtomista teini-ikäisistä ihmissuhdekriiseistä.  Lopulta tuli sellainen olo, että tulkoon jostain lohikäärme Smaug, polttakoon helvettiin kaikki nuo ärsyttävät, typerät päähahmot, ja tarina kulkekoon viimein eteenpäin!

Ursula Le Guin on aivan oma tapauksensa. Maameren Tarinat ovat innoittaneet monia meistä. Erästä vanhaa ystävääni jopa siinä määrin, että hän on nimennyt lapsensa tarinan mukaan. Hieno asia.

Maameren Tarinat on erikoinen tarina monella tavalla. Se on paitsi hyvin vangitseva, myös hyvin katkonainen. Se ei kerro paljoakaan asioiden taustoista. Sen myöhemmät jatko-osat ovat erityisen mielenkiintoisia, sillä ne ovat suututtaneet monia faneja todella pahasti. Ne ovatkin aivan erilaisia kuin Le Guinin maineeseen nostaneet kirjat. Muuan ystäväni kuvaili niitä "raivofeministisiksi". En ole aivan samaa mieltä.  Ne ovat... Mielenkiintoisia. Positiivisella tavalla. Siinä, missä Tolkien yritti rakentaa kaiken kattavan, yhteisen maailman, Le Guin on toiminut täysin toisin. Emme tule koskaan saamaan selville "totuuksia" siitä, mitä esim. velho Ged kohtasi. Eikä hän ole Le Guinin maailmassa edes sankari - lopulta. Paremminkin päinvastoin. Ehkä tässä on yksi iso syy siihen, miksi arvostan Ursula Le Guinia niin paljon. Hän uskalsi uhrata tarinoidensa päähahmon. Fanit eivät pitäneet asiasta, mutta ainakin kirjoittaja oli rohkea ja uskollinen sille, mitä hän itse näki.

Lopuksi, mitä tulee omaan kirjaani, olen miettinyt paljon "oikeaa" julkaisukanavaa ja -tapaa. En itse hyväksy alalla vallitsevia tiukkoja, tavallista lukijaa haittaavia kopiosuojauksia. En halua omien kirjojeni tulevan osaksi sitä meininkiä. Saapa siis nähdä.

[jaolsten]

Tulen odottamaan mielenkiinnolla kirjoittamaasi opusta! Olen itsekin jo pitkään empinyt jonkin isomman jutun kirjoittamista, mutten ole vielä saanut aikaiseksi. Pienempiä novelleja olen jo omaksi ilokseni kirjoitellut mutta vieläkun saisi irrallisista ideoista kasattua isompi kokonaisuus.

Viime vuonna piti muuten omien töiden ohessa kääntää eräs englanninkielinen kirja suomeksi, mutta viime hetkessä tuli työesteitä. Joitain pienempiä käännöksiä olen toki joihinkin kirjoihin tehnyt..

Jos nyt ensi vuonna sitten rohkaisisi mielensä ja tarttuisi tuumasta toimeen. Tai sitten menen takaisin kouluun syksyllä. Jotain tarttis tehrä ennenkuin oon 40-vuotias. Moottoripyörää en osta. 

[Kanki]

Alastalon salissa tuli luettua läpi viime kesän, syksyn ja tämän talven aikana. Olihan aika teos luettavaksi, mutta varsin hyvä ja hauska kirja. Nyt menossa Tom Waits Takapihan taikuri.

[Tiemuh]

RinneRadio on huikea!

Itsekin olen jotain kirjoitellut vuosikausien aikana. Kirjoittaminen ei ehkä kuitenkaan ole minun juttuni, mutta jonkin luominen on nautinnollista ja siksi ehkä pidän myös karttojen piirtämisestä.

Sitten on Robert Jordan ja hänen ikuisuusprojektinsa "The Wheel of Time" (tai Ajan Pyörä). Siinä on maailma, jossa on kyllä... sitä jotain! Syvyyttäkin riittämiin. Ehkä liiaksikin. Sillä vaikka itse ahmin tuota spektaakkelia vuodesta toiseen, tuhatsivuisesta kirjasta seuraavaan, lopulta putosin kärryiltä. Noin 10.000 sivun jälkeen en enää oikeastaan muistanut mistä koko homma alkoi. Enkä, ehkä poikkeavana lukijana, jaksanut kiinnostua tarinan päähahmojen loputtomista teini-ikäisistä ihmissuhdekriiseistä.  Lopulta tuli sellainen olo, että tulkoon jostain lohikäärme Smaug, polttakoon helvettiin kaikki nuo ärsyttävät, typerät päähahmot, ja tarina kulkekoon viimein eteenpäin!

Tämähän jäi lopulta kesken. En ole vielä lukenut sitä Jordanin jälkeen kirjoitettua tarinan lopetusta. Itse pidin suurimpana tarinan puutteena sen henkilöhahmojen samankaltaisuutta. Tarina oli ärsyttävyyteen asti liian tasa-arvoinen. Mies loi yhä uusia naishahmoja jotka olivat ihan samanlaisia keskenää. Äkäisiä, kiukuttelevia ja näsäviisaita. Pari tuollaista hahmoa menettelee, mutta jos luo satoja hahmoja ja kaikki ovat hyvin samankaltaisia, alkaa niistä lukeminen tympimään.

Noseless: Olen samaa mieltä kanssasi David Eddingistä. Belgarion sarja oli ensimmäinen fantasiakirjasarja jonka luin 15v sitten. Se oli myös paras ja sopi teinille, mutta muuten hänen kirjansa eivät ole tarpeeksi kestäviä. Niissä on paljon hyvää, mutta taikuus ei toimi välttämättä kovin hyvin.

G.R.R Martin mietti sarjansa aloittaessa että miten Tolkien käytti taikuutta. Hän päätteli että kirja tapahtuu taianomaisessa maailmassa, mutta siitä huolimatta siinä ei käytetä taikuutta juuri ollenkaan. Näin hän päätti toimia itsekin. Taikuus toimii epämääräisenä taustavoimana joka voi viedä yllättäen tai väkivaltaisesti tarinaa eteenpäin. Mitään perus loitsuja ei lueta ja taikuus toimii, jos toimii, tulella ja verellä. Valta - tai näennäinen valta - on rahalla, henkilösuhteilla, juonilla, politiikalla kaupankäynnillä ja miesten voimakkailla miekkaa kantavilla käsillä. Tarinan edetessä myös taikuus lisääntyy, mutta ei koskaan niin että sillä haettaisiin jotain helppoja ratkaisuja hankaliin tilanteisiin. Martin käytti juuri pari  kolme vuotta ratkaistakseen kirjassaan olleen kerronnallisen ongelman mitä kutsui nimellä "Mereenes knot" (ver. Aleksanteri Suuri ja Gordionin solmu). Hän ei hae helppoja ratkaisuja vaan on aidon kiinnostunut kirjoittamaan niin hyvää proosaa kuin vain kykenee. Monesti hän kirjoittaa aamupäivän ja on tyytyväinen tuotokseensa. Seuraavana päivänä se tuntuu paskalta ja hän kirjoittaa kaiken uudelleen. Sitä seuraavana hän tekee saman uudelleen.

Ehkä tässä on yksi iso syy siihen, miksi arvostan Ursula Le Guinia niin paljon. Hän uskalsi uhrata tarinoidensa päähahmon. Fanit eivät pitäneet asiasta, mutta ainakin kirjoittaja oli rohkea ja uskollinen sille, mitä hän itse näki.

Fanit vihaavat hetkittäin kirjailijaa mutta myös rakastavat Martinin tuotosta samasta syystä. Ja tämä ei tapahdu vain kerran, mutta palvelee tarinaa ja saa ihmiset koukkuun siihen. Mielenterveyden järkkyminen on tosin lukijalle mahdollista.

Infernolle: Jaa siksi sinulla oli se aasialainen kaveri kylässä. Kerroppa kun kirjasi on jossain luettavissa.

[-mtk-]

Tuo syvyys on yllättävänkin harvinaista herkkua. Olen juuri lukenut Stephen Kingin mestariteokseksi sanotun "Musta Torni" 7-logian toistamisiin, enkä edelleenkään oikein pysty sitä mestariteokseksi kutsumaan. Kun asiaa tuumin, pääsyy lienee tarinan ohuus. King on mestari viljelemään actionia, väkivaltaa, kauhua ja seksiä, mutta tuon valtaisan pitkän tarinan henkilöhahmot, paikat, oikeastaan kaikki on paperinohutta, eikä kestä pienintäkään lähempää tarkastelua. On aika ilmeistä, ettei King itse ole ollut niistä asioista kovin kiinnostunut. Tai jos on, hänellä ei ole ollut kärsivällisyyttä tai kykyä rakentaa sitä lihaa tarinan luiden päälle.

Dan Simmonsin 4-osainen eeppinen sci-fi klassikko "Hyperion" on myös esimerkki tietynlaisesta "ohuudesta". Sen on kirjoittanut tiedemies, minkä lukija kyllä huomaa jo ensi sivulta lähtien. Juoni on huima, suorastaan loistelias. Itse tarina pienestä kuivakkuudestaan huolimatta myös hienoa kerrontaa. Ainoa heikkous on, Kingin tavoin, henkilöhahmoja vaivaava syvyyden puute. Simmons ei selvästikään ole kovin kiinnostunut ihmisistä ja näiden psykologiasta, lukija helposti ajattelee. Asiaa eivät paranna kovin jälkikäteen päälle liimatuilta vaikuttavat pakolliset seksikohtaukset, jotka erottuvat kirjan muusta yleisestä hengestä kovin räikeästi. Liekö ollut kustantajan vaatimus, jotta tarinasta tulisi "myyvä"? Kuka tietää.

Hmm... pistää miettimään olenko itse jotenkin "ohut", koska ei ole koskaan tullut mieleeni, että esimerkiksi Kingin kirjat kärsisivät "ohuudesta". Itse olisin kallistuvainen mieluummin päinvastaiseen suuntaan. Esimerkiksi mustassa tornissa sen syvyys piilee osittain kyllä viittauksissa muihin Kingin teoksiin, mutta mielestäni henkilöhahmojen syventäminen vielä tuosta lisää olisi lukijan mielikuvituksen aliarvostamista. Tai no, minä en ainakaan keksi kuinka hahmoja pitäisi vielä syventää, ilman että siitä tulisi piinallista.
Mielestäni paras osoitus tästä on se, että Kingin kirjat eivät toimi elokuvina laisinkaan. Elokuvista puuttuu nimenomaan se syvyys, mikä Kingin kirjoista tekee koukuttavia.

Jos taas ohuesta kauhukirjallisuudesta puhutaan, niin ottaisin tästä tyyppiesimerkiksi Koontzin - viihteellistä kioskikirjallisuutta vailla minkäänlaista syvyyttä.

Simmonssin Hyperion on itse asiassa tällä hetkellä prosessissa, sen kanssa meinasi jossain vaiheessa usko loppua. Vaihe taisi osua johonkin toisen kirjan alkupuolelle, kolmas kirja imaisi taas hyvin mukaansa, nyt on neljäs menossa alkumetreillä. Tarina on loistava, vaikkakin se paikoitellen on hieman pitkäpiimäinen.  Henkilöhahmojen ohuus ei tässäkään ole ainakaan minua  vaivannut, nuo päälleliimatun oloiset seksikohtaukset ehkä aavistuksen kyllä. Myös Simmonssin kauhukirjat ovat mielestäni olleet kelpo luettavaa.

AI:n postaus osui näemmä arkaan paikkaan, sillä jos itseni olisi pitänyt nimetä kaksi parasta lukemaani "eeppisen pitkää teosta" olisin sanonut Musta Torni ja Hyperion. Mutta makuasioitahan nämä ovat ja niistä pitääkin kiistellä, koska faktoista harvemmin kannattaa vääntää

[Aji Inferno]

Tuo syvyys on yllättävänkin harvinaista herkkua. Olen juuri lukenut Stephen Kingin mestariteokseksi sanotun "Musta Torni" 7-logian toistamisiin, enkä edelleenkään oikein pysty sitä mestariteokseksi kutsumaan. Kun asiaa tuumin, pääsyy lienee tarinan ohuus. King on mestari viljelemään actionia, väkivaltaa, kauhua ja seksiä, mutta tuon valtaisan pitkän tarinan henkilöhahmot, paikat, oikeastaan kaikki on paperinohutta, eikä kestä pienintäkään lähempää tarkastelua. On aika ilmeistä, ettei King itse ole ollut niistä asioista kovin kiinnostunut. Tai jos on, hänellä ei ole ollut kärsivällisyyttä tai kykyä rakentaa sitä lihaa tarinan luiden päälle.

Dan Simmonsin 4-osainen eeppinen sci-fi klassikko "Hyperion" on myös esimerkki tietynlaisesta "ohuudesta". Sen on kirjoittanut tiedemies, minkä lukija kyllä huomaa jo ensi sivulta lähtien. Juoni on huima, suorastaan loistelias. Itse tarina pienestä kuivakkuudestaan huolimatta myös hienoa kerrontaa. Ainoa heikkous on, Kingin tavoin, henkilöhahmoja vaivaava syvyyden puute. Simmons ei selvästikään ole kovin kiinnostunut ihmisistä ja näiden psykologiasta, lukija helposti ajattelee. Asiaa eivät paranna kovin jälkikäteen päälle liimatuilta vaikuttavat pakolliset seksikohtaukset, jotka erottuvat kirjan muusta yleisestä hengestä kovin räikeästi. Liekö ollut kustantajan vaatimus, jotta tarinasta tulisi "myyvä"? Kuka tietää.

Hmm... pistää miettimään olenko itse jotenkin "ohut", koska ei ole koskaan tullut mieleeni, että esimerkiksi Kingin kirjat kärsisivät "ohuudesta". Itse olisin kallistuvainen mieluummin päinvastaiseen suuntaan. Esimerkiksi mustassa tornissa sen syvyys piilee osittain kyllä viittauksissa muihin Kingin teoksiin, mutta mielestäni henkilöhahmojen syventäminen vielä tuosta lisää olisi lukijan mielikuvituksen aliarvostamista. Tai no, minä en ainakaan keksi kuinka hahmoja pitäisi vielä syventää, ilman että siitä tulisi piinallista.
Mielestäni paras osoitus tästä on se, että Kingin kirjat eivät toimi elokuvina laisinkaan. Elokuvista puuttuu nimenomaan se syvyys, mikä Kingin kirjoista tekee koukuttavia.

Jos taas ohuesta kauhukirjallisuudesta puhutaan, niin ottaisin tästä tyyppiesimerkiksi Koontzin - viihteellistä kioskikirjallisuutta vailla minkäänlaista syvyyttä.

Simmonssin Hyperion on itse asiassa tällä hetkellä prosessissa, sen kanssa meinasi jossain vaiheessa usko loppua. Vaihe taisi osua johonkin toisen kirjan alkupuolelle, kolmas kirja imaisi taas hyvin mukaansa, nyt on neljäs menossa alkumetreillä. Tarina on loistava, vaikkakin se paikoitellen on hieman pitkäpiimäinen.  Henkilöhahmojen ohuus ei tässäkään ole ainakaan minua  vaivannut, nuo päälleliimatun oloiset seksikohtaukset ehkä aavistuksen kyllä. Myös Simmonssin kauhukirjat ovat mielestäni olleet kelpo luettavaa.

AI:n postaus osui näemmä arkaan paikkaan, sillä jos itseni olisi pitänyt nimetä kaksi parasta lukemaani "eeppisen pitkää teosta" olisin sanonut Musta Torni ja Hyperion. Mutta makuasioitahan nämä ovat ja niistä pitääkin kiistellä, koska faktoista harvemmin kannattaa vääntää

Tämähän mielenkiintoinen keskustelu!   Ekaksi: vain hyvistähän kirjoista kannattaa ylipäätään esittää perusteltua kritiikkiä. Musta Torni -sarja on kiistatta hyvä. Ehkä siksi siinä niin harmittikin se, että se voisi olla (no, omasta mielestäni) vielä niin paljon parempi...

Muista (lukemistani, melko harvoista) Kingin kirjoista olen kanssasi samaa mieltä; ohuus ei niitä vaivaa. Tämä oli Kingille hänen omien sanojensa mukaan erittäin vaikea projekti, jonka hän jo luovutti ensimmäisen osan jälkeen, koska ei tiennyt miten tarinaa jatkaa. Se tietyllä tapaa myös näkyy. Tarinassa on paljon epäloogisuuksia ja epäjatkumokohtia, jotka King on paikannut sillä minkä parhaiten osaa: toiminnalla ja kauhulla. Arvelisin, että Musta Torni antaa huomattavan paljon enemmän lukijalle, joka on lukenut kirjailijan lähes koko tuotannon, sillä viittauksia hänen muihin teoksiinsa vilisee kaikkialla. Ehkä kaipaamani "taustatieto" monista asioista löytyykin juuri noista toisista kirjoista.

Esimerkkejä tuosta "ohuudesta": Rolandin ja Punaisen Kuninkaan poika on yksinkertaisesti minusta epäuskottava, kesken jäänyt hahmo, joka lopussa katoaakin epäuskottavalla tavalla - tavallaan häviää omaan mahdottomuuteensa. Myös tarinassa hyvin keskeinen hahmo, Walter kokee täysin arvolleen sopimattoman, pettymyksen tunteen jättävän lopun. Kirjoittajana mieleen tulee vahvasti se, että King on halunnut saattaa nämä ja monet muut juonen langat vain nopeasti päätökseen. Vain hän itse tietää totuuden, mutta kirja tuntuu (!) vaikeasti ja tuskallisesti kirjoitetulta. Ei kaiken aikaa, mutta usein.

Pakollinen (?) rakastavaispari Susannah ja Eddie: molemmat henkilöhahmoina lähinnä ärsyttäviä. Itse päähahmo Rolandiin ei lukija saa juuri minkäänlaista otetta (ainakaan itse en saa). Jos hahmo on Clint Eastwoodmainen kylmä, jäyhä tappajaerakko, miksi tämän pitää välttämättä tanssia ripaskaa (siis commalaa...) maalaistansseissa, ja sen jälkeen - taas kerran - hypätä paikallisen vanhanpiian sänkyä natisuttamaan?   En tiedä - se ei vain tunnu uskottavalta. Hahmo on välillä myyttinen sankaripahis, välillä taas tehty aina hetkeksi ns. inhimilliseksi. Ei kuitenkaan kovin uskottavalla tavalla.

Mietin tuota lukiessani monesti, että kenties Mustan Tornin suurin haaste on ollut Kingin halu tehdä jotain esikuvansa J.R.R. Tolkienin kaltaista, eli eräänlainen hyvin pitkä fantasiatarina. Ymmärrän hyvin tuon halun; luultavasti lähes jokainen kirjoittaja haaveilisi samasta. King vain ei ole - tietyllä tapaa - fantasiakirjoittaja. Hän on hyvä ja loistava vallan muussa. Tolkienin valttina oli aina se, että hänen luomansa maailma on äärimmäisen uskottava. Aina siihen pisteeseen saakka, että lukija todella *tietää* sen olevan totta. Jossain universumissa...  Tolkien loi uskottavat kielet, kuvaili maantieteen, kansat, eläimet, kasvit, kaiken mahdollisuuden tiedemiehen tarkkuudella. King ei taustoita luomaansa maailmaa millään tavalla. Asiat vain "ovat" - ilmestyvät ja katoavat, selityksittä. Tolkienin maailmassa lukija löysi aina napin "haluatko tietää asiasta lisää?". Kingin maailmassa lisätietoa ei heru. Tarina rientää jo aivan muualle ja jättää sinut itseksesi ihmettelemään mikä Ludin suurkaupungin historia oikein oli?

Kaikki tämä kritiikki on toki tietyllä tapaa epäoikeudenmukaista. Musta Torni on niin majesteettisen mittasuhteen hanke, että tuskin kukaan kykenisi sitä elinaikanaan saattamaan valmiiksi - ainakaan Kingiä paremmin. Omakin "pitkä tarinani" potee samoja ongelmia, ja jokaisella uudelleenkirjoittamiskierroksella (kyllä, niitä on ollut jo ainakin viisi) huomaan pahoja epäloogisuuksia, ohuita ja/tai turhia henkilöhahmoja, ja yksinkertaisesti "turhaa tekstiä". Monen muunkin kirjailijan perisyntiä.

Niin, Robin Hobb on esimerkki fantasiakirjailijasta, jonka töitä samanaikaisesti rakastaa ja vihaa. Niissä on oikeaa taikaa enemmän kuin laki sallii, mutta myös luvattoman paljon "läskiä", eli turhalta tuntuvaa tekstiä, jota tulee pahimmillaan hypittyä sivukaupalla yli. Naiskirjailijana Hobb:lla on vähän erilainen näkökulma asioihin, mikä näkyy metkalla tavalla esim. henkilöhahmojen vaatetuksen todella yksityiskohtaisena kuvailemisena. Hän myös kirjoittaa sivutolkulla dialogia malliin: "Mistä tiedän, rakastaako hän minua? Hänen kalsareissaan oli melko varmasti eilen huulipunaa!" "Sellaisia miehet ovat, älä välitä. Tärkeää on se, kosiiko hän sinua? Oletko muuten jo valinnut häämekkosi, nyt ovat muotia sellaiset..."  jne.   Toisin sanoen, loistavaa fantasiaa saippuaoopperan mausteilla. Ja kyllähän se resepti selvästi toimii: myyntilukemat ovat valtavia...

Vernor Vinge on Neil Gaimanin tavoin kirjailija, jota en lähde kritisoimaan lainkaan. Aivan huimia tarinoita molemmilla.

[Tiemuh]

Hyperion jäi minulla kesken. Se junnesi liian kauan paikallaan. Robin Hobb on loistava, vaikkei kaikkein paras. Ne olen jaksanut lukea kaikki.

[ottulo]

Vernor Vinge on Neil Gaimanin tavoin kirjailija, jota en lähde kritisoimaan lainkaan. Aivan huimia tarinoita molemmilla.

Ja taas kolahti! Vingeä aloin lukea luettuani ensimmäisen kerran Linnunrata-sarjan. Linnunradan ääret ja Taivaan syvyydet -kaksikko avasi myös Linnunrata-sarjan parodian aivan uudella tavalla. Ensikertalaiselle niiden scifi oli ehkä liiankin kovaa tavaraa, mutta koukuttamaan se silti onnistui. Samalla tarina oli sijoitettu niin kauas nykymaailmasta, että en täysin pystynyt sitä sisäistämään, mutta ehkä seuraavalla lukukerralla se on tutumpi.
Sittemmin englanniksi lukemani Rainbow's End oli mielenkiintoinen siinä mielessä, että osa sen motiiveista on jo näkyvissä nykyään - kirjat hankitaan ja luetaan sähköisenä, kaiken pitää olla verkossa ja saatavilla, ym... Tavallaan tuo tulevaisuus kiinnostaa, mutta toisaalta pelottaa juuri tuon kaikenkattavan verkoston takia. En valitettavasti ole ehtinyt tutustumaan miehen muihin teoksiin, mutta Amazonissa toivelistalla niitä on jokunen odottamassa rahakkaampia aikoja.

[Aji Inferno]

RinneRadio on huikea!

Itsekin olen jotain kirjoitellut vuosikausien aikana. Kirjoittaminen ei ehkä kuitenkaan ole minun juttuni, mutta jonkin luominen on nautinnollista ja siksi ehkä pidän myös karttojen piirtämisestä.

G.R.R Martin mietti sarjansa aloittaessa että miten Tolkien käytti taikuutta. Hän päätteli että kirja tapahtuu taianomaisessa maailmassa, mutta siitä huolimatta siinä ei käytetä taikuutta juuri ollenkaan. Näin hän päätti toimia itsekin. Taikuus toimii epämääräisenä taustavoimana joka voi viedä yllättäen tai väkivaltaisesti tarinaa eteenpäin. Mitään perus loitsuja ei lueta ja taikuus toimii, jos toimii, tulella ja verellä. Valta - tai näennäinen valta - on rahalla, henkilösuhteilla, juonilla, politiikalla kaupankäynnillä ja miesten voimakkailla miekkaa kantavilla käsillä. Tarinan edetessä myös taikuus lisääntyy, mutta ei koskaan niin että sillä haettaisiin jotain helppoja ratkaisuja hankaliin tilanteisiin. Martin käytti juuri pari  kolme vuotta ratkaistakseen kirjassaan olleen kerronnallisen ongelman mitä kutsui nimellä "Mereenes knot" (ver. Aleksanteri Suuri ja Gordionin solmu). Hän ei hae helppoja ratkaisuja vaan on aidon kiinnostunut kirjoittamaan niin hyvää proosaa kuin vain kykenee. Monesti hän kirjoittaa aamupäivän ja on tyytyväinen tuotokseensa. Seuraavana päivänä se tuntuu paskalta ja hän kirjoittaa kaiken uudelleen. Sitä seuraavana hän tekee saman uudelleen.

Ehkä tässä on yksi iso syy siihen, miksi arvostan Ursula Le Guinia niin paljon. Hän uskalsi uhrata tarinoidensa päähahmon. Fanit eivät pitäneet asiasta, mutta ainakin kirjoittaja oli rohkea ja uskollinen sille, mitä hän itse näki.

Fanit vihaavat hetkittäin kirjailijaa mutta myös rakastavat Martinin tuotosta samasta syystä. Ja tämä ei tapahdu vain kerran, mutta palvelee tarinaa ja saa ihmiset koukkuun siihen. Mielenterveyden järkkyminen on tosin lukijalle mahdollista.

Infernolle: Jaa siksi sinulla oli se aasialainen kaveri kylässä. Kerroppa kun kirjasi on jossain luettavissa.

Jos omistat lukulaitteen mallia Android-tabletti tai iPad, voin laittaa esituotantoversion kirjan ekasta osasta "Myrsky" sinulle (tai muillekin, jos jotakuta kiinnostaa). Myös PDF-versio löytyy. Sisällöllisesti nuo versiot ovat jo toivoakseni "lopullisia", mutta julkaisua varten tarvitaan vielä pientä kansien yms. viilausta.

Minkälaisia juttuja olet itse kirjoitellut?

Martin vaikuttaa paitsi mielikuvituksen, myös järjen mieheltä. Tuo taikuushommahan esim. on monissa fantasiagenren töissä vedetty täysin överiksi. Juonelliset umpisolmut ovat julmia asioita, joita ei usein yksin selvitä. Siksi on hyvä olla kaiken aikaa luotettu rinki suorapuheisia ja rehellisiä ihmisiä, jotka näkevät mitä kirjoittaja ei aina itse näe, ja usein tuovat uuden näkökulman kautta myös ratkaisun solmuihin. Niin on minullekin käynyt useat kerrat.

[Tiemuh]

Kirjoitustyylisi on mielekästä ja genre tuntuu mielenkiintoiselta. Joten lähetä vain se PDF-tiedostona. Sähköpostini näet tuolla profiilissa. Pistän lukulistan kärkeen. Nyt juuri joudun lukemaan työkirjallisuutta. Tai joutua on aika vahva sana sillä ainakin tästä nyt luvussa olevasta kirjasta nautin: Kiintymyskeskeinen vanhemmuus, Toimivuutta kasvatukseen.

Tämä Martinin tapaaminen jäi vielä vastaamatta. Mies on ystävällinen, hauska, puhelias ja aito. Puhuu mielellään asioista jotka häntä kiinnostavat ja puhuu paljon ja pitkään. Eli jos kysyt jotain saattaa hän vastata siihen vartin yhteen soittoon.

Omat kirjoitukseni ovat jotain fantasian ja historiallisen fiktion välimaastoa. Varsinaisen tarinan kirjoittamista enemmän nautin niiden tapahtumapaikkojen, kulttuurien, maantieteen, historian ym. suunnittelusta. Eli kai olen samanlainen kuin Tolkien tässä. Martin muuten vertaa Tolkienia arkkitehdiksi ja itsensä hän ajattelee kasvien kasvattajaksi. Hän vaalii sitä mikä haluaa kasvaa.