Yritin tässä taannoin Lord of The Rings Onlinea, mutta se osoittautui hirveimmäksi pettymykseksi koskaan... Peli, joka olisi voinut olla kaikkea, se Suurin Seikkailu, mutta osoittautui vain WoW klooniksi... :-(
Civilization 4 on toisinaan tosi kova sana ja viime aikoina kidutan itseäni välillä vanhalla kunnon NetHackilla.
Rail Simulator on viimeisin pelihankinta, kuten junafanille kuuluukin. Varmaankin on syytä hoidella tässä lähitulevaisuudessa myös Oblivion ja Half-Life 2 oikeisiin loppuihinsa (siis lisäosineen), sillä nuo pelit ovat elämää suurempia.
Hassua, muuten... Monia vuosia sitten, kun Ultima Online kaikessa bugisuudessaan ja silloisten hitaiden nettiyhteyksien helvetissään kirvoitti suusta monia suomen kielen aggressiiveja, enpä osannut arvata yhtä asiaa...
Nimittäin sitä, miten hieno peli UO todella oli!! Aivan eri planeetalta nykyisten World-of-Warcraftien ja kaltaistensa rinnalla. Että miksikö? No, UO:ssa ei ollut mitään idioottimaisia "instanceja" eikä muitakaan nykyisten moninpelien kirouksia, joissa toistetaan samoja asioita tietyllä porukalla ja koetetaan vain kerätä kamaa ja tasoja... UO oli aidosti yllättävä - ja todellinen seikkailu! Siinä oli hyvin todellinen "siellä olemisen" tuntu, mikä roolipelille onkin minusta välttämätön fiilis.
UO:ssa ei koskaan tiennyt mitä eteen tulee. Saatoit kohdata yhtä luultavasti jäniksen kuin lohikäärmeenkin - silloin ei vielä oltu, luojan kiitos, keksitty mm. Lord of The Rings Onlinen tunnelman täysin tappanutta ideaa siitä, että eri "alueilla" olisi aina "eri tason vihulaisia"... Mikä on ajatuksena yhtä loistelias kuin se, jos Helsingistä Vantaalle matkatessasi varikset muuttuisivatkin hetkessä tavallisista linnuista mielettömiksi tappajavariksiksi...
Ei, ei - ja ei!!!
Tämän kaiken johdosta Ultima Online oli rajattomasti elävämpi, uskottavampi - ja tavallaan myös vaikeampikin kuin nämä nykyisen WoW-formaatin "mellastetaan yhdessä kivassa fantasiamaailmassa" -ihmeet. Siellä mikään ei ollut itsestäänselvää - ja kuolema tuntui oikeasti, toisin kuin näissä WoW-peleissä, joissa heräät vain vähän matkan päästä uudelleen henkiin, kenties vähän pökertyneenä - ja hei, taas mennään rymistelemään!
Aiheesta on tullut puhuttua monen kanssa - ja riideltyäkin LOTRO foorumilla, mutta tavallaan turhaan. Sillä Ultima Online ja World of Warcraft, vaikka moninpelaaja-fantasiapelejä ovatkin, ovat lopulta aivan täysin erilaisia pelejä - ja aivan erilaisille pelaajille.
WoW on, kuten eräs ystäväni minua on monesti muistuttanut, puhdasta hauskan- ja yhteydenpitoa ystävien kanssa. Fantasia on siinä lähinnä mauste. Lord of The Rings Online on samanlainen - ja siksi ehkä mm. minulle niin valtaisa pettymys.
Nimittäin, en itse etsi tuollaista "kevyttä viihdettä" noista peleistä, vaan tunnelmaa, seikkailua ja ainutkertaisia elämyksiä. Niitä Ultima Online tarjoili paitsi porukoille, myös yksinpelaajille. Se maailma eli ja muuttui kaiken aikaa, välillä turhautumiseen saakka... Turpiin nimittäin tuli monella tavalla ja usein!
Odotankin jonkun vielä joskus tekevän eräänlaisen moninpelaajaversion Oblivionista, maailman ehkä parhaasta yksinpelistä. Oblivionissa kokemani seikkailut ovat parhaimmillaan seuranneet minua uniinkin - siellä on koettu todella eeppisiä, epätoivoisiakin taisteluita ja uskomattomia luonnon kauneuden hetkiä, eikä mikään milloinkaan toista itseään. Mikä unelma olisikaan vaeltaa niissä kirotuissa temppeleissä ja loputtomissa metsissä, saarissa, soilla ja lumisilla vuorilla parin luotetun ihmiskumppanin kera... Vastuksena kenties myös ihmisten ohjaamia hahmoja!
Huhhuh..... Siinä voisi mennä loppukin "oikeasta" elämästä! ;-)
P.S: yrittämättä olla nostalginen, pakko on nostaa vuosien takaa muutama aivan LOISTAVA peli! Dungeon Master (Atari ST, Amiga) oli tietyllä tapaa aivan totaalinen täysosuma. Se tuotti sellaisen "siellä olemisen" fiiliksen, että lähinnä vastaavan ovat nyt paljon myöhemmin tuottaneet minulle lähinnä Morrowind, Oblivion ja Half-Life 2. Se oli elämää suurempi peli - ja ehdottomasti tänä päivänäkin paikallaan kokea!
Ja sitten olivat ne alkuperäiset Ultima-pelit, kaikkien fantasiaroolipelien ehkä legendaarisimmat klassikot... En usko, että niitä voi ylistää liikaa, sillä ne yhdistivät Civilization -pelien "vielä yksi siirto!" -tyylin mielettömän lautapelimäisen addiktion tolkuttoman syvään, loistavaan tarinaan... Ultimoista kaikkein legendaarisimpina pidetään ehkä pelisarjan versioita 4 ja 5. Sen jälkeen pelit paisuivat ehkä tavallaan liiankin massiivisiksi ja osa niiden pelaamisen "helppoutta" hävisi. Jollain tavalla itselleni rakkain Ultima oli ehkä Ultima III. Sen nykymittapuulla (ja jo silloin) aika yksinkertainen grafiikka Atari ST:n (loistava 32-bittinen tietokone) ruudulla kätki alleen uskomattoman syvän, kiehtovan tarinan. Se oli pakko kokea loppuun saakka - ja sehän kesti kauan!
Atari ST:lle oli myös Tolkien-peleistä minulle tähän saakka rakkain, eli War in Middle Earth. Se oli jo teknisesti hurja tekele, josta moni nykypeli voisi ottaa oppia. Saatoit elää sormusten sotaa samanaikaisesti kolmella eri tasolla, eli koko Keski-Maan kartalla, tehden strategisia päätöksiä, taktisen tason paljon pienemmillä alueilla - tai halutessasi jopa reaaliajassa, kulkien esim. Frodon housuissa Keski-Maata metsissä, alangoilla ja muualla..! Uskomatonta kyllä, homma toimi - ja tulos oli aivan totaalinen strategiapeli, jota saattoi halutessaan pelata myös action-pelinä.
Listaa loistavista Atari/Amiga peleistä voisi jatkaa vielä pitkälle. Voisin mainita mielettömät, graafisestikin komeat räiskintäpelit kuten Xenonit - ja kaikenlaiset todella omintakeiset peli-ideat, joita ei tänä päivänä kaupallisesti riskaabeleina edes päästettäisi ulos. Mutta välillä sitä silti miettii... Atari ST:n Formula 1 simulaattori "F1 GP" oli kaveriporukassani aivan hillitön hitti. Sen näennäinen moninpeli (porukka pelasi vuorotellen, tietokone ohjasi autoasi muun aikaa) oli aivan tolkuttoman hauskaa ja tuntui "todelta"... Voi niitä kisoja ja viimeisen kurvin "onnettomuuksia"..!
Sittemmin pelit tulivat komeammiksi, vaativat aina vain kovempia koneita pyöriäkseen, hienoja peliohjaimia, jne... Mutta tulivatko ne hauskemmiksi? Eivät.
Vain vaikeammiksi ja raskaammiksi. Ja sitten tuli se moninpeli-buumi malliin Command n' Conquer. Minkä seuraaja World of Warcraftkin tavallaan on. Äkkiä ainakaan itseni kaltaiselle mietiskelijälle ja seikkailijalle ei ollutkaan tarjolla kuin mieletöntä, pakotettua reaaliaika-actionia ja ryhmäpeliä... Enkä halunnut kumpaakaan! Rakastan lautapelien hitautta - ja toisaalta seikkailupelien välillä yksinäistäkin tunnelmaa... Sittemmin kuulin useinkin, että kaltaiseni pelaajat ovat menneisyyttä ja merkityksetön vähemmistö. Sopeudu tai kuole!
Vaan enpä usko täysin kumpaakaan väitettä. Oblivionin suunnaton suosio kertoo kyllä jotain siitä, miten monet ihmiset ovat kaivanneet tunnelmallista yksinpeli-seikkailufantasiaa! Ja Civilizationin jatkuva suosio kertoo samaa lautapelimäisten "siirto kerrallaan" pelien tarpeesta.
Eiköhän maailmassa aina löydy tilaa massasta poikkeavillekin ideoille ja ihmisille. Alkaen chilimielistä! Niin pitää ainakin toivoa!
