Kirjoittaja Aihe: Kuunneltua: Outlaws: Playin' To Win & Ghost Riders - Tulista musaa syvältä etelästä!  (Luettu 2489 kertaa)

Poissa Aji Inferno

  • Unholy Ring of Fire
  • *****
  • Viestejä: 7208
    • Profiili
The Outlaws... Southern-rockin legenda, "Viiden miehen kitara-armeijaksi" kutsuttu. Kasassa 70-luvun lopulta 90-luvulle. Jos Lynyrd Skynyrd iskee, niin tämä on sitä itseään. Ripaus etelän paahteista kantrisävyä ja päälle peräti kolme huippuluokan leadkitaristia, niistä ässien ässä ja leadvokalisti Hughie Thomasson kitaristien Hall of Famessa, ja tänä päivänä Lynyrd Skynyrdin riveissä.

Tämä pitkään harvinainen, hiljan yhtenä CD:nä uudelleenjulkaistu pari bändin 1978 ja 1980 klassikkolevytyksiä sopii loistavasti paitsi chili-iltamiin, myös automatkalle soitettavaksi ISOISTA stereoista LUJAA - liian lujaa. Iso subbari välttämätön. Herkkäkuuloiset tai rokkia arvostamattomat matkustajat tienposkeen uneksimaan Britney-uniaan...

Pelin henki on tämä: laitetaan soimaan "Ghost Riders":n nimibiisi, Johnny Cashin klassinen upea "Ghost riders in the sky" - jolle Thomasson ja jehut antavat tässä sellaista kyytiä ettei vastaavaa tykitystä liene rockin historiassa montaa kertaa kuultu... Petollisen aito kantrialku, kunnes Thomasson karjaisee hommalle stopin - ja kolme kitaristia päästävät helvetin irti... Voi vain kuvitella montako Cash-fania on tarvinnut nitroja TÄMÄN aaveratsastuksen päätteeksi... ;)

Tai "Angels hide" - järeän kantrirokin upeimpia hetkiä koskaan; kuin turboahdettu Eagles; väkevää, kaunista - ja tietenkin se Elämää Suurempi Soolo. Tai itse asiassa kaksikin... Tästä on Guns 'N Roses ja vastaavat sittemmin keitetty; henkeäsalpaavaa, tulista kamaa sellaisella fiiliksellä että voi vain kuvitella millaista meininki oli livenä.

The Outlaws oli niitä bändejä jotka eivät juuri koskaan onnistuneet tekemään kokonaista loistoalbumia - mutta kun jätkät saivat palaset kohdalleen, syntyi kuolematonta kamaa jonka edessä moni hiljenee. Eikun "You are the show" soimaan - ja eiköhän hiljene sekin brassaileva kaverisi joka luuli olevansa jonkinlainen kitaristi... Sellaista chilirokkia tämä. Ei muuta. :)

Löytyy ainakin Amazonista.

Poissa Susanna

  • Chilaca
  • **
  • Viestejä: 60
    • Profiili
Mielenkiintoista! Kävin kazastamassa Ghost Riders -biisin, näköjään on sisälukutaito ruosteessa kun eka kelasin et hei täähän on tää-mikä tää nyt on no SE! Kyllähän tuossa sun viestissä ihan selvästi sanotaan että Cash-coverista kyse.

No mutta meno oli hyvä, nyt meni poika nukkumaan joten täytyy huomenissa kuunnella lisää! Kitaroiden puolesta kuulosti ihan potentiaaliselta mun-bändiltä, vaikkakin noin muuten mun musamaku on vähän sieltä rankemmasta päästä :)

Poissa Aji Inferno

  • Unholy Ring of Fire
  • *****
  • Viestejä: 7208
    • Profiili
Niin, Outlaws kuuluu samaan sarjaan bändejä kuin esim. Poco, Firefall ja Toby Beau. Tai vaikka Neil Young... Kaikki liikkuvat melkoisen laajalla musiikillisella alueella, käyttäen aineksia kuten kantri, mausteina, mutta itse musiikki on silti aina pohjimmiltaan rockia. Hetkittäin hyvinkin rankkaa, väkevää. Toisena hetkenä jotain muuta. Mutta melkein aina loistavaa.  Ns. kantrirock onkin parhaimmillaan aivan mieletön "synteesi" jossain heavyn ja akustisen folkin välimaastossa, jolloin melkein mitä tahansa voi tapahtua! :)

Toby Beaun klassikko "Into the night" esim. alkaa nättinä akustisena kantrisävyisenä biisinä, kerää hiljalleen jännitettä ja poweria, ja äkkiä tämä meksikolaisen ilotytön tarina onkin muuttunut mielettömäksi heviballadiksi - ja lopun kitarasoolo onkin sitten sellaista tavaraa että ainakin minua kylmää selkäpiistä joka kerta (kuuntelen juuri ;)... Hevimpää kuin hevi itse, mutta silti...

Tai otetaan ainakin itselleni ehkä kaikkein rakkain, ehkä eniten arvostamani bändi, Poco... Kaverit ovat yli 30 vuotta tehneet levyjä, satunnaisia hittejäkin, mutta... Yli 30 vuotta, eikä yhtä ainutta huonoa tai edes keskinkertaista albumia. Parhaimmillaan totaalista jälkeä. Ei tarvitse kuin ottaa biisin "Under the gun" samannimiseltä albumilta, jonka sysimustalla kannella laukkaa punainen villihevonen (ei muuta)... Ja taas päästään sinne rokin oikeaan ytimeen. Rankkaa? Niin rankkaa että laittaisin tämän palan rockin kaikkien aikojen TOP-10 listalle. Tai otetaanpa samalta bändiltä myöhemmän "Ghost Town" albumin nimibiisi. Alkaa jousilla, jotka kohtaavat surumieliset akustiset kitarat - ja siitä alkaa yksi niitä rockin hetkiä joiden aikana muu maailma unohtuu... Kaunista, väkevää - ja Paul Cottonin soolo on jälleen sitä tavaraa jossa jääpuikot kulkevat niskassa, ja mielessään näkee myrskyisen yön, yksinäisen kitaristin tykittämässä yöhön...  :)  Liekö kummallista, mutta Pocon toinen lead-kitaristi/laulaja/säveltäjä Rusty Young on siinä sivussa myös valittu kitaristien "Hall of Fameen", ja maailman parhaaksi steel-kitaristiksi! (jota mies tosiaan käyttää vaikka päällään seisten, hevisooloon). :)

Tai sitten Firefall... Biisi "Headed for a fall". Niin synkkä. Niin väkevä. Niin kauniin komea. Jylhän uhkaava. Taas kerran on otettu parhaat Eaglesin alkuaikojen rock-soundista, ja saatu aikaan vähän elämää suurempaa tavaraa selkäpiitä kylmäämään...

Että sitten itse Eagles? Bändi on livenä näkemisen arvoinen, parempi uskoa. Siellä on mm. huippuluokan hard rock -kitaristi Joe Walsh, joka muiden kaverien kanssa saa livenä aikaan meininkiä jota moni ei uskoisi. Aivan järjettömän kovia muusikoita, kaikki! Mutta jos levykin on ostettava, kokeilkaapa bändin kakkoslevyä "Desperado" (1973). Sitä pidetään kantrirokin kaikkien aikojen parhaana levynä, eikä ehkä syyttä. Tämä synkkä teema-albumi kahdesta villin lännen lainsuojattomasta alkaa kaverien hauta-arkkujen ääreltä, ja jatko onkin silkkaa legendaa. Tunnelmat liikkuvat raskaasta rockista bluegrassiin, akustiseen balladiin - ja ennen muuta aivan mielettömiin tunnelmiin. Moni tuntee levyn kauniin surullisen nimibiisin, tai "Tequila sunrise":n - mutta niin hienoja kuin nuo ovatkin, tältä levyltä löytyy kamaa joka hyytää veren. Otetaan vaikka synkästi jyräävä "Outlaw man", Bernie Leadonin henkeäsalpaava akustinen "Bitter Creek", tai sitten albumin lopettava mieletön kuvaus veljesten marssista kohti hirttopuitaan yleisön silmien alla... Siinä on levyn loputtua vain hetken aivan hiljaa...

p.s: että "Hotel California" kyllästyttää? Lääke: kuuntelepa versio bändin "Eagles Live" tuplalta. En sano enempää...

Näistä yhtyeistä The Outlaws on varmasti siinä mielessä "rankin", että siinä on samaa "kitarasankari" -meininkiä kuin esim. GNR:n Slashissa, tai Lynyrd Skynyrdin keppimiehissä. Alkuaikojen levyt (joita arvostetaan eniten) ovat kuin rankempi versio The Eaglesista; melodista, väkevää rokkia. Parhaana ehkä "Hurry Sundown" - se on vähän kuin kaunis, kuuma Alabaman kesäiltapäivä, maatilan isäntä siemailemassa bourbonia tummaihoisen Missyn tarjoilemana, ja äkkiä pihalle kaartaa iso rekka josta pitkätukkaiset rokkarit heittävät pihalle 50 kilowatin styrkkarit, heittävät stetsonit päähän - ja ennen kuin isäntä ehtii toipua shokistaan, kartanon katto hyppii ja ikkunat särkyvät kitaroiden voimasta... Kanojen tanssiessa. :) Ja nimibiisi on totaalinen.

Myöhäisempi The Outlaws, kuten arvostelemani levykaksikko, on suorempaa rokkia, vähemmillä kantrisävyillä. Jos biisit "Hurry sundown" ja "Angels hide" (+ tuo "Ghost riders in the sky) kolahtavat, silloin on syytä miettiä Outlawsin kuuntelua laajemminkin... Ja kenties noiden sukulaisbändienkin! :-)