Kirjoista

[Noli Me Tangere]

Molemmat Rajaniemen kirjat nyt luettu. Samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa. Hyviä kirjoja, mitä nyt Fraktaaliruhtinas vaikutti paikoitellen rasittavalta lukea. Tosin siinä saunottiin, joten "Suomi mainittu" ja yksi plussa.

[Aji Inferno]

Rajaniemen "Kvanttivaras" herätti lopulta myös hiukan ristiriitaisia fiiliksiä. Siinä kyllä näki, että hyvin älykäs ihminen oli kirjoittajana. Kirja myös piti otteessaan aika hyvin pitkän aikaa. Loppua kohden kuitenkin huomasin, että aloin kyllästyä siihen. Tarinan henkilöhahmot tuntuivat ohuilta ja aika yhdentekeviltä. Loputonta tieteellistä jargoniakaan ei oikein jaksanut enää lukea. Kokonaisuutena tulikin hiukan mieleen sama ajatus kuin Martinin "Game of Thrones" -fantasiasaagasta. Molempia on ylistetty kriitikoiden toimesta. Molempia yleisö on rakastanut. Eli niillä mittareilla hyviä tarinoita!

Mutta... Hyvyyshän on aina suhteellista. Ja viihde on viihdettä. Nykyäänhän kaiken pitää olla myös viihteellistä.

En voi välttää vertaamasta "Kvanttivarasta" Dan Simmonsin "Hyperion" -sarjaan. Uskoisin jälkimmäisen toimineen edelliseen ainakin jonkinlaisena esikuvana. Vaikka "Hyperion" kärsiikin samankaltaisista ongelmista henkilökuvauksissa, se on silti selvästi toimivampi, kypsempi tarinakokonaisuus. Yhtymäkohtia myös esim. Neil Gaimaniin löytyi. Ja miksi ei? Jokainen kirjoittaja (tai muusikko) ottaa vaikutteita parhaista! "Kvanttivaras" ei ole ollenkaan huono scifi-kirja. Sen ideoissa on tyyliä. Jäin itse vain toivomaan selvästi parempaa - ja ehkä vähemmän klisheistä - henkilökuvausta. Päähenkilöstä jäi tietynlaisen kiimaisen idiootin maku suuhun. Eikä tämän lukuisista naisystävistä kovin paljon parempi...

Luin aikoinaan erään J.V.Jonesin, naispuolisen bestseller-fantasiakirjailijan ensimmäisen menestystrilogian. Voi helvetti, miten HIRVEÄ se oli!!! Siis, ehkä hyvinkin huonoimpia koskaan lukemiani kirjoja. Joita miljoonat amerikkalaiset silti ostivat - eli minun täytyi olla asiassa väärässä. Mutta: Jonesin äärimmäisen klisheisessä fantasiassa jo henkilökuvaukset menivät aivan totaalisesti perseilleen! Päähahmo, Prinssi Rohkea osoittautui ensisivuilta alkaen super-ärsyttäväksi teini-prinssi-ääliöksi. Tyypiksi, jonka lähinnä toivoi saavansa varsijousesta kuolettavan osuman niin pian kuin mahdollista. Tämän (pakollinen) teinirakas, prinsessa, osoittautui (tietenkin) vähintään yhtä aivokuolleeksi seksihulluksi pissisääliöksi, jonka edesottamuksia ei todellakaan halunnut lukea! Että sellaista sitten satoja sivuja, kolmen kirjan verran. Ja tietysti: bestseller! Aarrgggghhhhh!!!

Mutta: elämä on. Juuri näistä syistä tv-viihdekin on sitä, mitä se on.

Kansa ei halua mitään älykkötarinaa. Se haluaa rasvaa!

Itse sitä kuitenkin etsii asioita, tarinoitakin, jotka saavat mielen ajattelemaan. Hienoja tarinoita on ympärillämme. Tämänkin foorumin kavereilla on aivan varmasti "pöytälaatikossa" kovia juttuja. Mitäpä, jos laitettaisiin niitä ulos, ihmisten nähtäville?

Ihan oikeasti: jos sinulla on hyvä tarina, jota et ole - syystä tai toisesta - vielä laittanut "ulos", laitapa viestiä. Asiaan voipi löytyä ratkaisu!

[Noli Me Tangere]

Rajaniemen "Kvanttivaras" herätti lopulta myös hiukan ristiriitaisia fiiliksiä. Siinä kyllä näki, että hyvin älykäs ihminen oli kirjoittajana. Kirja myös piti otteessaan aika hyvin pitkän aikaa. Loppua kohden kuitenkin huomasin, että aloin kyllästyä siihen. Tarinan henkilöhahmot tuntuivat ohuilta ja aika yhdentekeviltä. Loputonta tieteellistä jargoniakaan ei oikein jaksanut enää lukea.

Henkilöhahmojen ohuudesta en ole aivan samaa mieltä, paljon pahempiakin on tullut vastaan. Tuo scifijargon alkoi paikoitellen kyllästyttää, Fraktaaliruhtinaassa se menee vielä pahemmaksi.

Luin aikoinaan erään J.V.Jonesin, naispuolisen bestseller-fantasiakirjailijan ensimmäisen menestystrilogian. Voi helvetti, miten HIRVEÄ se oli!!! Siis, ehkä hyvinkin huonoimpia koskaan lukemiani kirjoja. Joita miljoonat amerikkalaiset silti ostivat - eli minun täytyi olla asiassa väärässä. Mutta: Jonesin äärimmäisen klisheisessä fantasiassa jo henkilökuvaukset menivät aivan totaalisesti perseilleen! Päähahmo, Prinssi Rohkea osoittautui ensisivuilta alkaen super-ärsyttäväksi teini-prinssi-ääliöksi. Tyypiksi, jonka lähinnä toivoi saavansa varsijousesta kuolettavan osuman niin pian kuin mahdollista. Tämän (pakollinen) teinirakas, prinsessa, osoittautui (tietenkin) vähintään yhtä aivokuolleeksi seksihulluksi pissisääliöksi, jonka edesottamuksia ei todellakaan halunnut lukea! Että sellaista sitten satoja sivuja, kolmen kirjan verran. Ja tietysti: bestseller! Aarrgggghhhhh!!!

Paska on hyvää - miljardi kärpästä ei voi olla väärässä. Eikö olisi kannattanut lopettaa jo sen ekan kirjan kohdalla?

[Ryhis]

Rajaniemen "Kvanttivaras" herätti lopulta myös hiukan ristiriitaisia fiiliksiä. Siinä kyllä näki, että hyvin älykäs ihminen oli kirjoittajana. Kirja myös piti otteessaan aika hyvin pitkän aikaa. Loppua kohden kuitenkin huomasin, että aloin kyllästyä siihen. Tarinan henkilöhahmot tuntuivat ohuilta ja aika yhdentekeviltä. Loputonta tieteellistä jargoniakaan ei oikein jaksanut enää lukea. Kokonaisuutena tulikin hiukan mieleen sama ajatus kuin Martinin "Game of Thrones" -fantasiasaagasta. Molempia on ylistetty kriitikoiden toimesta. Molempia yleisö on rakastanut. Eli niillä mittareilla hyviä tarinoita!

Mutta... Hyvyyshän on aina suhteellista. Ja viihde on viihdettä. Nykyäänhän kaiken pitää olla myös viihteellistä.

En voi välttää vertaamasta "Kvanttivarasta" Dan Simmonsin "Hyperion" -sarjaan. Uskoisin jälkimmäisen toimineen edelliseen ainakin jonkinlaisena esikuvana. Vaikka "Hyperion" kärsiikin samankaltaisista ongelmista henkilökuvauksissa, se on silti selvästi toimivampi, kypsempi tarinakokonaisuus. Yhtymäkohtia myös esim. Neil Gaimaniin löytyi. Ja miksi ei? Jokainen kirjoittaja (tai muusikko) ottaa vaikutteita parhaista! "Kvanttivaras" ei ole ollenkaan huono scifi-kirja. Sen ideoissa on tyyliä. Jäin itse vain toivomaan selvästi parempaa - ja ehkä vähemmän klisheistä - henkilökuvausta.

Kvanttivaras on kerronnaltaan velkaa Hyperionille. Kuten sanoit, henkilöhahmojen kuvaus on syvällisempää Hyperionissa, mutta täytyy ottaa huomioon eräs seikka; Hyperion on kolmiosainen ja 1500-sivuinen jättiläinen kattaen henkilöiden elämät suunnilleen kohdusta hautaan, Kvanttivarkaassa on mitä, kolmesataa sivua? Tämä ei tietenkään ole syy jättää henkilökuvauksia torsoiksi.

En tiedä itsekään miten hyvin jaksan suhtautua tähän kirjallisuuden osahaaraan, jossa tarinan taustoja ei juurikaan valoteta. Tarkoitan tämmöistä tyylisuuntausta joka on varsinkin venäläisessä kirjallisuudessa paljon käytetty tehokeino. Mutta kun puhutaan scifistä, fantasiasta tai dystopia-scifistä ei lukijaa voi vain "pamauttaa kaiken keskelle" ja toivoa hänen pääsevän heti kärryille kaiken jargonin avulla.

Hienovaraisuus on tietenkin kaiken A ja O, mutta voi pahimmillaan vaatia useamman lukukerran. Tämä taas edellyttää sitä henkilöhahmojen kehittymistä, sillä kuka lukee kirjan kahdesti tai kolmasti jos päähenkilö on Grandiosa-pizzan luonteella varustettu pässinpää? Tämä hienovarainen ohjailu, jossa  lukija saadaan käyttämään omaa mielikuvitustaan, onnistuu mielestäni erittäin hienosti Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkerissa, jonka jaksaa helposti lukea pari kolmekin kertaa vuodessa. Jälleen kyse on "uskottavista" ja mielenkiintoisista hahmoista joihin samaistuu mielellään.

Rajaniemellä on selkeästi erilainen tyyli scifiin, hänhän on jonkinsortin ydinfyysikko/raketti-insinööri? Mutta sama mikä uppoaa nerokkaaseen hardcore-scifistiin ei välttämättä uppoa samalla tavoin lukijalle joka lukee kaikkea, myös scifiä mutta ei vain-ja-ainostaan scifiä.

Varsinaisten rajavetojen tekeminen erilaisten kirjallisten suuntausten välille on erittäin vaikeaa, kun itse puhun "uuden aallon scifistä" tarkoitan oikeastaan mitä tahansa vuoden 1980 jälkeen kirjoitettua scifiä jossa on erilainen ote asioihin. Ja kun puhun erilaisesta, tarkoitan sellaista Vernen ja Bradburyn linjasta poikkeavaa matskua. Hyperionit ja Kvanttivaras menevät tähän kategoriaan mielestäni enemmän kuin hyvin.

Mitä tulee tuohon tyyliin, että lukijalle ei juurikaan selitellä mitään, suosittelen lukemaan Cormac McCarthyn kirjan Tie (The Road) joka ei tosiaan selittele YHTÄÄN MITÄÄN. Lukija havaitsee heti alussa olevansa tuhkasateessa tiellä ja kirjan päätyttyä samassa pisteessä. Tehokeino toimii koska se on niin kokonaisvaltainen. Hienovaraisilla nyansseilla ei toki tule pelleillä, ellei ole varma onnistumisestaan. Aivan kuten sinänsä merkityksettömät asusteet voivat joko kruunata hyvän asukokonaisuuden tai vaihtoehtoisesti muuntaa sen naurettavaksi kostyymiksi.

Mitä tulee "uuden aallon fantasiaan", kama joka poikkeaa R.A. Salvatoren ja Vernen (onnistun tunkemaan tuon Vernen joka rakoon), niin lukaisin tuossa helmikuun alussa Andrej Sapkowskin Noituri-trilogian kaverin suosituksesta. Täytyy sanoa, että en ollut kovin vakuuttunut. Ensinnäkin takakansitekstit pullistelivat sellaisia ylisanoja, että jopa 7-lehden editoija olisi punastunut! Ensimmäiset kaksi kirjaa ovat oikeastaan novellikokoelmia, tai ei edes oikeastaan vaan ovat erillisiä tarinoita jotenkuten kronologisessa järjestyksessä. Sapkowskin tyylitaju jättää jonkinverran toivomisen varaa, vuorotellen yritetään olla slaavilaisen kuivakkoja, välillä tavoitellaan montypyhtonia. Hahmot ovat oikeastaan aivan huippuluokkaa idean tasolla, mutta homma mokataan puupökkelömäisellä esittelyllä jonka seurauksena ne jäävät vähintäänkin etäisiksi heidän motiiveista puhumattakaan. Onneksi kertojaääni kuitenkin muistaa selostaa yksityiskohtaisesti päähenkilön motiivit kaikkeen. Ei näin.

Ei nyt ihan täyttä skeidaa, mutta en lukisi toiste. Enkä välttämättä edes suosittelisi kirjasarjaa kenellekään, korkeintaan sen ensimmäistä osaa ja silloinkin sen viihdearvoa rankasti korostaen.

Päähenkilöstä jäi tietynlaisen kiimaisen idiootin maku suuhun. Eikä tämän lukuisista naisystävistä kovin paljon parempi...

Suosittelen tutustumaan Simon Ingsin scifikirjoihin, niitä ei tarvitse lukea kuin yksi niin jopa maitotölkki säteilee sen jälkeen karismaa ja syvyyttä! Kvanttivarkaan henkilöhahmoista puhumattakaan!

[Ryhis]

Toivoin vähän vilkkaampaa keskustelua asian tiimoilta..

[meikkupeikko]

Mitä tulee "uuden aallon fantasiaan", kama joka poikkeaa R.A. Salvatoren ja Vernen (onnistun tunkemaan tuon Vernen joka rakoon), niin lukaisin tuossa helmikuun alussa Andrej Sapkowskin Noituri-trilogian kaverin suosituksesta. Täytyy sanoa, että en ollut kovin vakuuttunut. Ensinnäkin takakansitekstit pullistelivat sellaisia ylisanoja, että jopa 7-lehden editoija olisi punastunut! Ensimmäiset kaksi kirjaa ovat oikeastaan novellikokoelmia, tai ei edes oikeastaan vaan ovat erillisiä tarinoita jotenkuten kronologisessa järjestyksessä. Sapkowskin tyylitaju jättää jonkinverran toivomisen varaa, vuorotellen yritetään olla slaavilaisen kuivakkoja, välillä tavoitellaan montypyhtonia. Hahmot ovat oikeastaan aivan huippuluokkaa idean tasolla, mutta homma mokataan puupökkelömäisellä esittelyllä jonka seurauksena ne jäävät vähintäänkin etäisiksi heidän motiiveista puhumattakaan. Onneksi kertojaääni kuitenkin muistaa selostaa yksityiskohtaisesti päähenkilön motiivit kaikkeen. Ei näin.

Ei nyt ihan täyttä skeidaa, mutta en lukisi toiste. Enkä välttämättä edes suosittelisi kirjasarjaa kenellekään, korkeintaan sen ensimmäistä osaa ja silloinkin sen viihdearvoa rankasti korostaen.

Näinpä. Luin ne itsekin pari kuukautta sitten takakannesta innostuneena ja petyin. Ensimmäinen oli vielä kohtuuhyvä ja koska yleensä sarja kehittyy paremmaksi uusien osien myötä, jaksoin lukea nuo kaksi muutakin. Koko ajan odotin, että tarina "heräisi henkiin", mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Lässähtänyt pannukakku -olo jäi saatuani kirjat luettua.

Fantasiasta olen viime vuosina eniten lukenut Robin Hobbia. Lordi Kultainen-trilogia tuli luettua pari vuotta sitten ja aloin silloin etsiä lisää Hobbia. Suomennettuna onkin hankala löytää, mutta onneksi asuin hyvän kirjaston lähellä ja tuli luettua Liveship Traders-trilogia englanniksi. Viime vuonna löysin Rain Wild-sarjaa pari ekaa kirjaa. Pari viimeistä osaa on vielä lukematta ja nyt olen metsästänyt niitä lähikirjastoista. Eipä löydy. 

[Aji Inferno]

Täällä blogissa: http://tsandmyrsky.blogspot.fi/ on vähän ajatuksiani tarinoista ja kirjoittamisesta... Myös näistä nyt käsiteltävistä asioista. Hyvä viesti Räyhäsedältä, muuten - kiitoksia! Herätti niin paljon ajatuksia, ettei heti tiennyt mistä päästä niitä alkaa käsitellä.

Kuten blogistakin ilmenee, yksi itseäni mietityttänyt asia kirjoissa ja tarinoissa on niiden tietty "toden tuntu". Termi voi tarkoittaa monia asioita, mutta yksinkertaistaisin sen ehkä siihen, että lukija tietyllä tapaa imeytyy tarinan virtaan tietäen, ettei kirjoittaja ole "keksinyt" eteen hyppeleviä asioita ja tapahtumia, vaan tuntuisi olleen paikan päällä niitä todistamassa.

Se voi lähteä jo dialogista. Jos esim. kirjan hahmo sanoo asioita, jotka saavat lukijan heti automaattisesti ajattelemaan: "et sinä noin sanonut!" - silloin dialogissa on jotain perusteellisesti pielessä. Toinen yleinen ongelma liittyy myös henkilökuvaukseen; jos jokin henkilöhahmo on ensi alkuun kuvattu esim. fiksuksi, mutta tämän puheet ja teot saavatkin lukijan pitämään kaveria lähinnä rasittavana aivokääpiönä tms, tuo "toden tuntu" -faktori jää valjuksi. Eli tuo Räyhiksen aiemmin kuvaama "Noituri" -ilmiö? Kvanttivarkaan päähenkilö kärsii ainakin jälkimmäisestä, sillä tämä ei oikein missään vaiheessa saanut ainakaan itsessäni minkään sortin "wau!" -efektiä aikaan. Paremminkin myötähäpeää, etenkin ns. romanttisissa hetkissä. Mietin tosin, oliko suomennoksella osuutta asiaan. Veikkaisin kirjan olevan "alkukielellä" parempi. Onko kokemuksia? Rajaniemi, muuten, on tosiaan tiedemies, kuten niin moni muukin scifikirjailija.

Vaan eipä hyvä kirjoittaminen helppoa ole. Vaikka sitä miten monta vuotta vakavissaan tekisi, aina löytää uusia tapoja langeta omiin ansoihinsa.

Huumori, muuten, on pirun hankala asia tarinoissa. Sillä voi parhaimmillaan maustaa hyvää kirjaa loistavammaksi, mutta vielä paljon helpommin sillä voi pilata tarinan tunnelman, sekä luoda tahattomasti "idioottihahmoja". Margaret Weis ja Tracy Hickman ovat kevytfantasia/-scifissään onnistuneet tuossa kauhun tasapainossa useimpia muita paremmin. Esim. heidän ehkä parhaassa työssään, "Musta Portti" -sarjassa on kaiken päällä kaiken aikaa tietty hyvin tumma, uhkaava, surumielinen tuhon ja epätoivon ilmapiiri, mutta he onnistuvat - ehkä hiukan "montypythonmaisilla" ideoillaan myös hymyilyttämään lukijaa, ja tuomaan vastapainoksi myös tiettyä valoa ja toivoa tarinaan. Itse esim. repesin, kun heidän paljon vanhemmasta tuotannostaan monille tuttu, perin "persoonallinen" velhohahmo Fizban teki täysin odottamattoman ilmaantumisen muuten hyvinkin vakavien tapahtumien keskelle! Lukijan yllättäminen on taitolaji.

Robin Hobb, joka tuli juuri tässä keskustelussa esiin, on myös jännittävä tapaus kirjoittajana. En sanoisi hänen luomaansa todellisuutta aina kovinkaan uskottavaksi, mutta se ei ole siinä tarkoituskaan. Se on esimerkki tarinoinnista, joka rakentuu suoraan mielikuvitukselle, ei realismiin. Hobb ei mieti mitä lohikäärmeet oikeasti ajattelevat, tai miten usein ne käyvät paskalla. Tai: hän ei ainakaan vaivaa lukijoitaan moisella. Sitä vastoin, hän voi kuvailla kymmenien sivujen ajan naisten välistä keskustelua siitä, kuka kihlaa kenet, ja mitä ruokalajeja oli herttua sen-ja-sen viikonloppuisissa juhlissa tarjolla. Hän rakastaa sellaisia detaljeja. Toisin sanoen: itse mieleltäni ehkä yksioikoisempana hyppään hänen kirjoissaan välillä pitkiäkin tuollaisia sessioita ylitse (ei tyypillistä minulle muuten), koska "ei kiinnosta niin tipan vertaa"... Mutta heti perään Hobb yleensä heittää peliin jotain täysin erilaista, ja huikean mielenkiintoista! Tulos: viha-rakkaus-suhde hänen kirjoihinsa.

Huomaan itse miettiväni kirjoittaessani enemmän ehkä sitä, mitä eri hahmojen pään (tai mitä niillä sitten ajatteluelimenä onkin) sisällä liikkuu, kuin sitä, mitä he/ne tekevät. Jälkimmäinen, eli tekeminen, syntyy aina ensimmäisestä asiasta, eli hahmoista itsestään. Siten tekemisille syntyy tietyllä tapaa syy ja motiivi. Tuo tekniikka on vain siitä hankala, että se tekee esim. johdonmukaisen juonen ja tapahtumasarjojen kehittelyn työlääksi ja aikaa vieväksi. Koska harva ihminen tms. on täysin ennustettava, monet meistä ovat jopa lähes ennustamattomia, tuollaisten hahmojen ajatukset, tunteet, pelot, yms. saavat helposti aikaan täysin odottamattomia käänteitä tapahtumiin. Toisinaan jopa itse tarinan pääjuonen säikeisiin. Voisi melkein sanoa, että niinä hetkinä hahmot vievät tarinaa, eikä päinvastoin. Esimerkiksi viikonloppuna huomasin erään "hyvikseksi" arvelemani hehkilöhahmon muuttuneen yhdellä odottamattomalla hetkellä "pahikseksi" tavalla, jota en olisi mitenkään osannut ennakoida. Mietin myös asioiden historiaa ja taustoja hyvin paljon, oikeastaan kaiken aikaa.

Rajaniemi toimii ymmärtääkseni jokseenkin päinvastoin, suunnitellen tarinansa niiden rakennetta myöten hyvinkin tarkkaan etukäteen. Tiedemies mikä tiedemies!

Uuden aallon scifi ja fantasia... Mielenkiintoinen teema sekin. Jos yksi asia on selvästi muuttunut vuosikymmenten aikana, se on ehkä kirjojenkin muuttuminen yhä "myyvemmiksi" ja helpommin sulatettaviksi. Näen siinä jotain samaa kuin pikaruoassa, Angry Birdsin kaltaisissa nopeasti ja helposti hetken ajan pelattavissa peleissä, tai tietynlaisessa hittimusiikissa. Ihmiset tuntuvat kokevan itsensä koko ajan kiireisemmiksi, eikä asioihin (kuten kirjoihin) enää etenkään nuoriso (tutkimukset väittävät) enää ehdi/jaksa/viitsi syventyä. Elämyksiä pitää tulla heti, nopeasti, halvalla ja ilman tarvetta ajatella liikaa...

Kun tuo "instant gratification" -maailma leviää sisältöön, saamme mm. Game of Throneseja, realitytelevisiota, juorulehtiä, nopeasti pelattavia aivottomia pelejä malliin Farmville, jne. Onko silloin ihme, jos kirjojenkin pitää iskeä ja tehdä vaikutus heti, mahdollisimman raflaavein elementein? Viihdettä kyllästyneille, kiireisille ihmisille. Ei välttämättä enää nautiskeltavaa ja hitaasti pureskeltavaa herkkua. Kirjojenkin pitää menestyäkseen (tai tullakseen edes julkaistuiksi) yhä useammin sisältää räväkkä, myyvä, julkisuudelle kiinnostava kirjailija (Sofi Oksasen imago...) sekä mielellään olla kirjoitettuja televisio tai jopa elokuvat mielessä.

Olen osallistunut monenlaiseen tutkimukseen ja keskusteluun näiden aiheiden tiimoilta, ja yksi niin musiikissa kuin kirjoissakin vastaan tullut, hiukan shokeeraavakin toistuva kysymys on ollut: "Entä, jos kirjoja (tai musiikiesityksiä) ei enää sellaisinaan tarvitakaan? Entä, jos teemme kaikesta multimediaa, joka on yhtenä hetkenä tekstiä, toisena videoa, kolmantena peli, jne jne jne..?"  Tuon kysyjät ovat olleet selvästi tosissaan. He eivät ymmärrä mikä antaa esim. hyvälle kirjalle tai Led Zeppelinin vinyylilevylle niiden taian. Se on itse tarina - aina itse tarina. Ei sen esitysmuoto. Jos sekavalla esitystavalla rikotaan tarina, taika kuolee, eikä tulos ole enää muuta kuin "multimediaa". En siksi ole luvannut esim. omista tekeleistäni videopelin ja kirjan yhdistelmiä ihan lähitulevaisuuteen. (asiaa ehdotettiin viimeksi tänään...)

Noh, siinä paljon sekalaisia ajatuksia tolkuttoman univelan ja flunssan päälle...

[meikkupeikko]

^Hyvä kirjoitus!
En puutu siihen sen enempää.

Huomasin nimittäin, että enhän kertonut muuta lukutottumuksistani. Melkoisen sekalaista seurakuntaa löytyy meikäläisen kirjahyllystä. Pari lukematontakin sieltä löytyy, lähinnä kategoriasta chick lit, juuri siitä pinnallisesta, helposti sulatettavasta lajista.

Mitä olen viime aikoina lukenut:
James Herriotia, jota löytyy omastakin hyllystä pari kirjaa
Bändikirjoja, viimeisin The Doorsista. Nämä lainasin kirjastosta.
Panu Kailan Talotohtoria, sekin omasta hyllystä.
Janet Evanovichiä alkukielellä, omasta hyllystä.
Nora Robertsia, romantiikkaa kirjastosta.

Omasta hyllystä löytyy Herriotin, Kailan ja Evanovitchin lisäksi Clive Cussleria, Stephen Kingiä, Ursula LeGuinniä, J.R. Wardia, Charlaine Harrisia, Terry Pratchettiä, J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta ja A.A. Milnen Nalle Puh. Joitain yksittäisiä teoksia löytyy muiltakin, en vaan nyt just muista keneltä ja mitä.

Helposti sulatettavista kirjoista pitää sanoa se, että kaikki eivät jaksa paneutua kirjaan. Sanonkin chick litiä aivot-narikkaan-kirjallisuudeksi. Jos ei halua rasittaa aivojaan vakavampaan, mutta haluaa silti rentoutua kirjan parissa, on esim. Nora Roberts täydellinen valinta. Tiedät jo heti ensi sivulla, että lopussa sankaritar saa sankarinsa ja he elävät onnellisena elämänsä loppuun saakka. Aikuisten satuja siis. Eikä mikään koko kirjassa anna aihetta ajatella sivuja pidemmälle. Ei tämä kyllä ole millään tavalla uusi ilmiö. Johan noita Harlekiini- ja muita pokkareita on myyty kymmeniä vuosia.

[Aji Inferno]

Viihde on tosiaan viihdettä - ei taidetta. Tuppaa vaan unohtumaan välillä kun kiroaa jonkin "Front side ollien" kaltaisia laskelmoituja renkutuksia, joita sitten suuri kansa diggaa aivan sikana! Sama pätee Big Brotheriin, noihin mainitsemiisi Harlekiineihin, seiskalehtiin, ja Big Maceihin. Niille on tarkoituksensa ja käyttäjänsä, eivätkä ne kilpaile lainkaan samalla alustalla Led Zeppelinin, Citizen Kanen, Michelin-ravintoloiden ja vaikka Tolkienin kanssa. Jotkut meistä eivät kaipaa muuta kuin viihdettä - jotkut jopa inhoavat kaikkea "hienostelevaa" taidetta tms. Ja sama pätee toisinpäin.

Välillä vain tehdään hämmentäviä asioita massaviihteen ja taiteen välimaastossa. Oikeastaan ehkä koko ajan enemmän. Siten syntyy Dan Brownin kaltaista kirjallisuutta, josta ei oikein tiedä onko se laatukirjallisuutta vai viihdettä - ja joka jakaa siten rajusti mielipiteitä.

Bändikirjat ovat kyllä usein mielenkiintoisia. Doorsin tarina, vaikka tuttu sinänsä onkin, pitänee joskus lukea ihan kirjana... Itse luin viimeksi siltä saralta The Eaglesin kitaristi Don Felderin elämänkerran "Life in the fast lane". Hurjaa on musamaailman meno, etenkin kun todella iso raha tulee peliin. Rumaa meininkiä.

Herriot - eläinlääkäri? Niitä tuli nuorempana katseltua telkusta. Oma tapani päästää aivot tyhjäkäynnille on aina ollut Aku Ankka. (p.s - aina ikuisesti ja turhaan toivoen Karhukoplan kerrankin vievän sen paskiaisen, Roopen rahat - ja Milla Magian tämän onnenrahan! )

[Ryhis]

Immersio on tärkeä asia jopa kirjallisuudessa. "Siellä olemisen tuntu" on tietyissä tyylilajeissa suorastaan välttämättömyys. Mitä tulee dialogiin, on se tärkeä kanava kuvastaa henkilöhahmoja ja heidän motiivejaan, siksi huonolla dialogilla on helppo mokata hyvätkin lähtökohdat omaava kirja. Joissain kirjoissa törmää sellaiseen tarantinomaiseen ylivenytettyyn jankutusdialogiin, jolla haetaan jonkinlaista älykkyyden vaikutelmaa. Totuus on kuitenkin se, ettei sellaista skeidaa jaksa kukaan. Toinen yleinen moka on ottaa helvetin monta hahmoa kirjaan ja antaa jokaiselle vuorotellen puheenvuoro, tämä on typerää. Vaikka Balzac onnistuikin siinä, ei se tarkoita automaattisesti sitä, että juttu on hyvä. Kaari Utrion kirjoissa hahmoja on yleensä runsaasti, mutta tapahtumat keskittyvät muutaman eri henkilön toimiin eri paikkakunnilla joten sekoamisen mahdollisuutta ei ole. Tosin Utrion muutamassakin kirjassa henkilöiden nimet menevät sekaisin kerran tai kaksi, itseäni tämä jurppii suunnattomasti vaikka oikeille raiteille päästäänkin heti seuraavassa esittelyssä.

Myös ylenpalttinen titteleiden tai puhuttelumuotojen käyttö on tyylikeino johon vain harvan tulisi ryhtyä, ettei meininki alkaisi muistuttaa amerikkalaista epookkifilkkaa jossa alun epsanjan- tai ranskankieliset kohteliaisuudet vaihtuvat jossain vaiheessa ihan reiluksi 1900-luvun ameriikaksi (että yleisö pysyisi kärryillä....)

Huumori on vaikeaa ja jotkut huumorin alalajit, kuten satiiri, helvetin vaikeaa. Jotkut tykkäävät "kirjailija" Juha Vuorisen kakkapissajutuista "huumorina", mutta kyse on lähinnä halvasta huvista joka naurattaa kerran. Tyylikästä satiirisen huumorin mestarinäytettä voi kukin tykönään tyypata hankkimalla omistukseensa Jonathan Swiftin kirjan "Ohjeita palvelusväelle". Ohut kirjanen löytynee jokaisesta nettikirjakaupasta. Huumori toimii EDELLEEN vaikka kirja on kirjoitettu vuonna 1731!!

Itseäni miellyttävää huumoria on myös lempidekkaristini Raymond Chandlerin kuivannasevat heitot kuten "Hän oli iso mies, mutta ei sataayhdeksääkymmentäviittä senttiä pitempi, eikä olutautoa leveämpi" (Näkemiin kaunokaiseni). Chandlerillä on muutenkin sana hallussaan; "To say goodbye is to die a little" Tuskin kukaan voisikaan kuvitella Philip Marlowen tylyttävän ihmisiä jollain Iso-Arska tyylisillä one-linereilla?

Uuden aallon scifi ja fantasia... Mielenkiintoinen teema sekin. Jos yksi asia on selvästi muuttunut vuosikymmenten aikana, se on ehkä kirjojenkin muuttuminen yhä "myyvemmiksi" ja helpommin sulatettaviksi. Näen siinä jotain samaa kuin pikaruoassa, Angry Birdsin kaltaisissa nopeasti ja helposti hetken ajan pelattavissa peleissä, tai tietynlaisessa hittimusiikissa. Ihmiset tuntuvat kokevan itsensä koko ajan kiireisemmiksi, eikä asioihin (kuten kirjoihin) enää etenkään nuoriso (tutkimukset väittävät) enää ehdi/jaksa/viitsi syventyä. Elämyksiä pitää tulla heti, nopeasti, halvalla ja ilman tarvetta ajatella liikaa...

Kun tuo "instant gratification" -maailma leviää sisältöön, saamme mm. Game of Throneseja, realitytelevisiota, juorulehtiä, nopeasti pelattavia aivottomia pelejä malliin Farmville, jne. Onko silloin ihme, jos kirjojenkin pitää iskeä ja tehdä vaikutus heti, mahdollisimman raflaavein elementein? Viihdettä kyllästyneille, kiireisille ihmisille. Ei välttämättä enää nautiskeltavaa ja hitaasti pureskeltavaa herkkua. Kirjojenkin pitää menestyäkseen (tai tullakseen edes julkaistuiksi) yhä useammin sisältää räväkkä, myyvä, julkisuudelle kiinnostava kirjailija (Sofi Oksasen imago...) sekä mielellään olla kirjoitettuja televisio tai jopa elokuvat mielessä.

Kirjojen pitää olla yhä myyvempiä koska tuotantoa on enemmän! Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että ns. scheissea on myös enempi tyrkyllä. Minkäs mahdat. Allekirjoitan tuon instant gratification-mallin täysin, tätähän suurin osa "myyvästä" kirjallisuudesta hyödyntää. Tom Clancy, Dan Brown, Ilkka Remes ja muut vastaavat kirjoittavat kirjoja jotka kävisivät suoraan elokuvakäsikirjoituksesta. Niissä hyvikset ovat hyviä ja pahikset pahoja, mielellään puhuvat vielä vjenäläisittäin murtaen tai kuvaillaan rättipäisiksi, ettei lukijalle varmastikaan jäisi epäselväksi kuka kukin on! Kirjoissa on kaksi, max kolme, erillistä aikajanaa jotka kohtaavat lopussa. Nopearytminen ja helppotajuinen kirjallisuus yksinkertaisesti toimii. Ernest Hemingwayn tyyli, joka oli itseasiassa jumalattomasti velkaa hänen sotakirjeenvaihtajavuosilleen loi pohjan tämmöiselle sähkösanoma-toisensa-perään jutulle. Olisiko Sven Hassel myynyt miljoonia kirjoja jos nopeatempoisen toiminnan sijasta keskityttäisiin kuvaamaan ihmisten välisiä keskusteluja tai yleisiä moraaliarvoja?

Mutta kaikesta huolimatta on helkkarin hienoa, että kirjoja on joka lähtöön. Itselläni on jatkuvasti 3-4 kirjaa kesken. Jos Tom Clancy teknologiahifistelyineen ja maailmankauppaa yksityiskohtaisesti analysoiden käy liian raskaaksi, nappaan Kaari Utrion lukuun. Jos 1800-luvun Helsinki ei jaksakaan innostaa, otan lukupinosta Eric Hansenin Stranger in the Forest: On Foot Across Borneo. Tai sitten palaan jälleen takaisin siihen ihmiskunnan hienoimpaan kirjaan.

Järkäleeseen.

Larousse Gastronomiqueen.

[meikkupeikko]

Herriot - eläinlääkäri? Niitä tuli nuorempana katseltua telkusta. 

Eläinlääkäripä hyvinkin ja kirjoitti koulutuksestaan ilmavoimissa toisen maailmansodan aikana sekä työstään eläinlääkärinä Englannissa 1940-luvulta 1970-luvulle. Yhteensä häneltä on julkaistu 10 kirjaa. Muistaakseni ensimmäiseen kirjaan perustuu tuo sarja. Herriotin kirjat ovat ihania, hellyyttäviä tarinoita maaseudun elämästä ja eläinlääkinnästä, mutta hetkittäin saarnaavia. Tällaiselle ratsastavalle koiranomistajalle mukavaa luettavaa, varsinkin kun muutkin eläimet ovat sydäntäni lähellä.

[Aji Inferno]

Itsellänikin on kaiken aikaa useita kirjoja luettavana, aina kulloisenkin fiiliksen tarpeisiin. Usein niiden joukossa on jokin vanha suosikki, jota tulee aina muutaman vuoden jälkeen luettua uudelleen. Parhaista kirjoista tuntuu joka lukukerralla löytyvän uusia ulottuvuuksia.

En tuomitse "helposti sulavaa" viihdekirjallisuutta ollenkaan. Musiikin saralla sitä edusti mm. The Beatles, joka sitten toisaalta osasi tehdä myös hyvinkin monimutkaisia ja jopa perin kummallisia juttuja... Aina ei jaksa pitää aivojaan täydellä teholla - joskus sitä vain haluaa upota tarinaan, ja antaa sen viedä. Se on myös tietynlaista eskapismia, pakoa arjesta.

Räyhäsetä on oikeassa (jälleen erinomainen viesti, kiitoksia!) siinäkin, että kilpailua on kirjoissa nyt enemmän kuin milloinkaan ennen. Osaltaan tähän vaikuttaa omakustantamisen helppous. Omat tarinat, niin timantit kuin kamelinlanta, saadaan mm. netin kautta koko maailman tietoisuuteen parilla klikkauksella. Se tulee muuttamaan asioita monella tapaa, vaikka vielä emme tiedä kunnolla kaikkia vaikutuksia.

Jotain osviittaa saattaa antaa lemmenelämäänsä kyllästyneen keski-ikäisen rouvan 2011 omakustantama ja netin välityksellä levittämä "Fifty Shades of Grey" - kriitikoiden pitkälti aivan täydeksi roskaksi haukkuma sadomasokistinen pornoromaani, josta tuli miljoonien seksinnälkäisten kotirouvien jättihitti - ensin netissä, sitten kustannettuna myös paperikirjana oikeastaan koko maailmassa. Nyt on kaksi supermenestynyttä jatko-osaakin takana, Hollywood-elokuvasopimukset allekirjoitettu, ja rouvasta tuli multimiljonääri. Koko homma alkoi silti netti-ilmiönä. Vastaavasta uneksii - turhaan - miljoonia kirjoittajia...

Useimmat "nettihitit" ovat jokseenkin odottamattomia ilmiöitä. Niitä on vaikea rakentaa tarkoituksella, on kyse sitten musasta, kirjasta, YouTube-videosta tai muusta. Siksi esim. Facebook-markkinointi on yhä melkolailla "hit-and-miss" -touhua. Tuloksia ei oikein voi ennustaa. Yhä kriittisemmäksi tulee joka tapauksessa erilaisten verkostojen rooli asioiden menestymisessä. Aiemmin oli tärkeää tuntea "oikeat tyypit", jotta sai tilaisuuden. Sama pätee edelleen, mutta sen lisäksi on hyvä olla "oikeiden" verkostojen aktiivinen ja näkyvä jäsen, sillä niin hyvä kuin pahakin sana kulkevat todella nopeasti Internetissä. Ja se, josta kukaan ei tiedä, jää edelleenkin täysin tuntemattomaksi, vaikka kirjoittaisi itse Tolkienia hienompia juttuja.

Toistaiseksi nettinäkyvyyttä on voinut saada esim. Facebookissa, Youtubessa tai muualla jokseenkin ilmaiseksi. Tämä on nyt muuttumassa, sillä esim. Facebookia ei enää voi käyttää omien tekeleidensä tehokkaaseen verkkolevittämiseen ilmaiseksi. Muutos on hiljattainen, ja raju. Ja täysin tietoinen. Jos haluat esim. Facebookin tekevän sinusta seuraavan pehmopornon omakustannemenestyskirjailijan, saat maksaa siitä heille - ja kunnolla. Muutoin jäät näkymättömäksi. "Artisti maksaa" -periaate ei siis ole kadonnut minnekään.

Tämä kaikki tekee kustantamoiden tulevasta roolista mielenkiintoisen. Kuten levy-yhtiöt, kustantamotkin joutuvat jatkossa miettimään toimintatapansa pitkälti uusiksi. Netti muuttaa paljon. Yksi asia ei ole toistaiseksi muuttunut. Levy-yhtiöt julkaisevat koko ajan vähemmän musiikkia, ja panostavat siten yhä enemmän, yhä harvempiin ns. hittiartisteihin. Sama näyttää olevan suunta kirjojen kustantamisessa. Uusia kirjoja kenties tehdään enemmän kuin koskaan, mutta niitä kustannetaan ja julkaistaan kunnollisen markkinoinnin kera yhä vähemmän. Tulos: varmat hitit saavat yhä enemmän näkyvyyttä - ja myös myyntiä. Kaiken tämän alle jää valtava - ja kasvava - määrä vaihtelevan tasoista tarinaa, paskasta loistavaan, joka yrittää saada päänsä pinnalle, ja tulla ihmisten tietoisuuteen. Tarinan laatu ei yksin tule riittämään siinä mihinkään.

Tuo "Fifty Shades of Grey" (en ole itse lukenut) kuuluu tosiaan kirjana olevan "huono", mutta se vastasi kymmenien miljoonien naisten vaiettuihin tarpeisiin. Heille se oli täysosuma - loistava kirjasarja. Ja samasta syystähän kaikki ns. roskaviihdekin myy; se osuu ihmisten tarpeisiin. Tänä päivänä Tarua Sormusten Herrasta ei välttämättä edes julkaistaisi... Tuo jälkimmäinen asia sanoo ehkä enemmän kuin mikään muu. Karu tosiasia lienee myös se, että moni tuleva bestsellerin tekijä on räväkkä, näkyvä, mielipiteitä muodostava "julkkis" - tai ainakin ihminen, jossa on ainesta lööppeihin. Tai sitten joko tehtailtu tai vahingossa tapahtunut täysosuma riittävän monien ihmisten näkymättömiin tarpeisiin... Totumme nopeatempoiseen, kevyeen, räväkkään, sisällöltään usein ohueen "televisiokirjallisuuteen", ja muu jää helposti marginaaliryhmien tietoisuuteen.

...Mikä sitten saakin monelle aikaan valtaisan yllätyksen, kun esim. Ursula LeGuinin jokin hidas, kiehtova, ajatuksia herättävä kirja sattuu kouriin - ja muistuttaa siitä, että toisenlaisiakin tarinoita on - ja että moni niistä on aarre!

[meikkupeikko]

Totta, nykyään kaiken pitää olla myyvää ja koska harva jaksaa paneutua esim. Taru Sormusten Herrasta- sarjan tyylisiin, hetkittäin jopa kuiviin järkäleisiin, sellaiset saattaisivat jäädä tänä päivänä julkaisematta. Tai sitten ei. Ennen TSH:ta nimittäin julkaistiin Hobitti, joka on huomattavasti helpommin luettava kirja. Hobitin menestyksen vanavedessä Tolkien sai myytyä kustantajalle trilogiansa. Ei siis voida sanoa, että sitä välttämättä silloinkaan olisi julkaistu ennen edeltävää hyvin myyvää kirjaa. Tai etteikö joku nykypäivän roskaromaaneiden kirjoittelijoista voisi tulevaisuudessa julkaista jonkunlaista syvällisempää teosta. Toivossa on hyvä elää. 

En ole lukenut Fifty Shades -sarjaa eikä kyllä kiinnostakaan. Olen lukenut siitä useita arvosteluja ja aluksi kuulosti kiinnostavalta, koska muutenkin pidän roskakirjallisuudesta. Twilightistakin oli pakko lukea ensimmäinen osa ihan vain hypen takia. Tätä ei lopulta tarvinnut. Kuulin niin monesta paikasta, ettei tarina kulje ja kirja on huonosti kirjoitettu, että se sai pääni kääntymään. Mieluummin tyydyn laadukkampaan roskaan.
Toisaalta, jos sen saisi vieläkin ilmaiseksi netistä, niin saattaisin lukea. Olen nimittäin huomannut omaavani siinä suhteessa kaksi eri kategoriaa: kirjat ja omakustanne-e-kirjat. Kirjoista heitän nopeasti sivuun tylsät ja huonosti kirjoitetut, mutta e-kirjoilta siedän paljonkin huonoa tekstiä. Goodreadsissä on osio, johon voi ladata omia e-kirjojaan ja antaa toisten käyttäjien arvostella tuotoksensa (tiedä, vaikka olisi tuolta lähtöisin myös Fifty Shades). Lueskelen sieltä välillä e-kirjoja. Harva niistä toimisi oikeana kirjana, mutta lyhyenä ilmaisena e-kirjana osa niistä on hyviä välipaloja.

Tuli tässä kyllä mieleen toinenkin juttu. On oikeasti ihan kasvatuksesta kiinni oppiiko lapsi tai nuori arvostamaan tarinoita ja syvällisyyttä. Jos lapsi pienestä pitäen istutetaan television eteen eikä radiosta soiteta kuin titinallea, niin onko ihme, ettei keskittyminen myöhemminkään riitä kunnon tarinoihin? Saatan olla siinä suhteessa friikki. Lapset ovat pienestä pitäen kuunnelleet samaa musiikkia kuin me aikuisetkin eikä heillä ole ensimmäistäkään lasten cd-levyä. Lasten DVD:itä heillä on, mutta ne ovat sellaisia, että jaksan niitä itsekin katsoa. Lapsille on joka ilta luettu iltasatu. Aluksi Disneyn kirjoja ja myöhemmin suosikkeja omasta lapsuudesta, kuten Ronja Ryövärintytär, Pessi ja Illuusia, Hobitti ja Nalle Puh. Nyt iltasatuna luetaan Taru Sormusten Herraa lasten pyynnöstä jo toista kertaa läpi. Ystäväni kysyi eikö se ole vähän raskas kirja ala-asteikäisille, mutta mielestäni ei. On parempi lukea tarinaa pienissä pätkissä kuukausien ajan, kuin antaa hänen katsoa kirjasta tehty elokuva. Tällöin lapselle voi selittää, jos joku asia jää epäselväksi ja vaivaamaan. Ja sitä paitsi, itse luin pari vuotta nuorempaa lastani vanhempana Stephen Kingin Cujon ja Carrien enkä koe siitä pysyvästi vaurioituneeni. Mutta eihän hulluutta yleensä itse huomaakaan... 

[Ryhis]

Nyt kun näistä E-kirjoista hypetetään niin armottomasti, niin onko kellään lyödä pöytään kovaa faktaa niiden myyntimääristä? Käsittääkseni käännös-E-kirjallisuus ei ole lukumäärältään vielä lähelläkään sitä mitä perinteinen käännöskirjallisuus? Tokihan Amazonin nettiputiikeista voi ulkomaankielisiä tilata, mutta...

En kyllä pysty myöntämään, että omakustanteen julkaisija olisi millään lailla kirjailia. Oli kyse sitten perinteisestä kirjasta tai sähköisestä. Jokaisellahan meillä on lievästi pimahtanut uskovainen isotäti tms. joka on raapustellut yksiin kansiin sulassa sovussa "muistelmansa" jossa keskitytään sotien jälkeiseen pulaan, Lanzaroten häämatkaan ja lopuksi haukutaan ex-miestä jonka kanssa oltiin Lanzarotella. Kirjasta puolet on täytetty epäselvillä, suttuisilla valokuvilla paikoista, ihmisistä tai tädin luterilaista kirkkoa ylistävistä akvarelleistä. Jos tällä logiikalla ihminen on kirjailija, niin sitten on myös jokainen jonkinlaista nettiblogia pitävä.

Perinteisen kirjan saaminen markkinoille ei ole helppoa. Jostain luin joskus, että joku lehti oli tehnyt testin; Jane Austinin Ylpeys ja Ennakkoluulo oli ladattu netistä ja päähenkilöiden nimet muutettu toisiksi sekä muutamaa juonen yksityiskohtaa muokattu. Tämä "käsikirjoitus" oli sitten lähetetty useammalle kustantamolle arvioitavaksi. Vissiin yksi tai kaksi kustantamoa hiffasi, että kyseessä on selvä plagiaatti, lopuilta tuli vain vastaus tyyliin "Kiitti vaan, mutta ei tämmöinen paska kiinnosta ketään!"

Nyt jos tilanne on sellainen, että KUKA tahansa voi tehdä kirjan on helmien löytäminen scheissen keskeltä entistä hankalampaa. Tilannetta voisi verrata youtubeen jossa kaikenmaailman työttömät ja potilas-tapaukset luulevat olevansa uudestisyntyneitä filmialan auteureita. Sitten kuvataan keitettyä kalapuikkoja kimitetään päälle siansaksaa.



edit. Lehtijuttu: Muistinpas missä lehdessä:
http://www.guardian.co.uk/uk/2007/jul/19/books.booksnews

[Aji Inferno]

Räyhis: ymmärrän poittisi tuossa, että omakustanteissa on varmasti vielä paljon enemmän ns. kauheaa kuraa kuin kustannetuissa teoksissa. Mutta yhtä asiaa jäin kummastelemaan: mikä sinulle oikein sitten tekee ihmisestä kirjailijan? Kustantamo? Sillä sehän on monessa tapauksessa ainoa erottava tekijä modernin, julkaistun omakustanteen ja ns. perinteisesti kustannetun kirjan välillä.

Uskotko, että esim. Elisa Kirja ottaa julkaisuohjelmaansa omakustanteissakaan "sikoja säkissä"? Ei; kyllä ne luetaan siellä ennen julkaisusopimuksen tekoa monen portinvartijan toimesta, ja hyvin harva omakustanneromaani on heidän ohjelmassaan tällä hetkellä. Omani oli ensimmäinen, ja luullakseni tällä hetkellä vielä ainoa. Lisää on kuitenkin tulossa - tarkan valinnan kautta, jossa osallisina on mm. kirjallisuusyhdistyksiä laadunvalvojina. Prosessi voi kestää kuukausia, ja siinä käydään niin itse teksti,  kuvitukset, kannet, kuin tekninenkin oikeellisuus tarkkaan lävitse. Jokainen kyseisistä  Elisa-Kirjalaisista on kirja-alan kokenut ammattilainen (mm. WSOY:n entistä väkeä). Heillä ei ole mitään halua täyttää palveluaan roskalla mallia "pimahtanut uskovainen isoäiti muistelee"! Päin vastoin. He aikovat erottautua laadulla - ja laajemmalla valikoimalla, mihin kuuluu osaltaan myös uusien hyvien kirjojen ja kirjailijoiden löytäminen. Se työ on vasta alussa, mutta suunnitelma + sitä toteuttava jengi vaikuttaa hyvältä.

Olen käynyt tästä omakustanne vs. perinteisesti kustannettu -kysymyksestä heidän kanssaan lukuisia kiintoisia keskusteluja. Yhtä mieltä ollaan mm. siitä, että hyvä kirja on hyvä kirja, on se sitten kustannettu millä tavalla hyvänsä. Jos "omakustanne" on laadukas ja valmis, se on heille kirja siinä, missä muutkin. Ja heille sen kirjoittaja on silloin tasa-arvoinen kirjailija muiden joukossa. Kuten näkyy myös heidän kirjailijaluettelostaan. Ei siellä näy erikseen "omakustannehörhöjä" vs. "oikeat kirjailijat" - kuten ei itse kirjoissakaan. Miksi siis varta vasten luoda keinotekoisia rajoja? Jos muusikotkaan eivät koe tänä päivänä tarvitsevansa levy-yhtiöitä välikäsikseen, miksi kirjoittajien pitäisi jämähtää vanhoihin malleihin kustantamisen suhteen?

Ja tosiaan: mikä tekee kaupallisesti julkaisseesta kirjoittajasta silmissäsi kirjailijan..? Kiinnostaisi oikeasti tietää, sillä en nyt ainakaan haluaisi ajatella itsekään olevani "pimahtanut uskovainen isoäiti" kirjoittamassa aivan täyttä paskaa "oikeiden" kirjailijoiden häväistykseksi. Oma valintani oli täysin tarkoituksellinen, koska olen tutkinut ja rakentanut sähköisiä media- ym. palveluja työkseni jo pitkään. Oli yksinkertaisesti kiintoisaa katsoa ensin mitä tapahtuu yhdistelmällä sähkökirja + omakustanne. Myöhemmin sitten muuta.

Toki niin kauneus kuin paskakin ovat aina lukijan silmissä; kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Se pätee niin sähkö- kuin paperikirjoihinkin, ja kaikkiin eri kustanteisiin.

Sähkökirjoja myydään mm. USA:ssa jo selvästi enemmän kuin perinteisiä kirjoja. Sanonee paljon. Lukuja löytyy helposti googlaamalla. Suomessa (myös lukulaitteiden) hinnoittelu ja käyttäjille hankala kopiosuojaus ovat hidastaneet suosion nousua melkoisesti. Osin ehkä myös e-kirjavastaiset asenteet. Suomessa suhde e-kirjojen ja perinteisen kirjan välillä oli viime vuonna niinkin surkea kuin keskimäärin 1:100. Poikkeuksiakin toki on, ja myyntiluvut paranevat tablettien yleistymisen myötä. Ei niillä juuri kukaan Suomessa vielä rikastu, mutta suunta on oikea ja nopeasti paraneva. Elisalaisetkin ovat toiveikkaita. Mielenkiintoista nähdä, mitä parina tulevana vuotena tapahtuu asioissa.

Uskoisin, kaikkiaan, että kirjoittaja ansaitsee - tai ei ansaitse - kannuksensa kirjailijana *tekstillään*, ei sillä, onko hänellä kahle minkälaisiin välikäsiin. Loppujen lopuksi, kustannussopimuskin on vain lopputulos siitä, että joku on itsenäisesti tehnyt hyvää työtä kirjoittajana. Jos (ja kun, uskon) musiikkimaailma antaa osviittaa, saattaa olla että perinteinen kustannustoiminta on tulevina vuosina vähintäänkin muuttumassa, ellei jopa katoamassa, ja yhä useammista nimikirjailijoistakin tulee "omakustantajia". Tuleeko heistäkin silloin "pimahtanut uskovainen isoäiti" -kategoriaa? Mitä porukka tuumaa? 

[ottulo]

Nyt kun näistä E-kirjoista hypetetään niin armottomasti, niin onko kellään lyödä pöytään kovaa faktaa niiden myyntimääristä?

http://tilastointi.kustantajat.fi/PublicReporting/Yearly.aspx?language=FIN

Tuolta löytyy jonkunlaisia tilastoja. Klikkailun tuloksena löytyy:
http://tilastointi.kustantajat.fi/WebReport.aspx?manualreport=8&language=FIN
Eli vuonna 2011 e-kirjoja myytiin n. 19 000 kpl. Pari vuotta aiemmin niitä ei juuri myyty.

http://tilastointi.kustantajat.fi/PublicReporting/Yearly.aspx?reportName=YearlySalesPcsPrint.xml&language=FIN
Painettua kaunokirjallisuutta taas myyty samana vuonna 4 900 000 kpl... eli onhan siinä eroa. En ainakaan vielä löytänyt taulukkoa, jossa olis kaikki kaunokirjallisuus vuosittain, paitsi €-määräisenä (joka ei korreloi kunnolla kappalemäärän kanssa). Pitäisi verrata onko painettua kirjallisuutta myyty vähemmän e-kirjojen suosion kasvaessa, vai onko mitään näkyvää muutosta.

[Aji Inferno]

Nyt kun näistä E-kirjoista hypetetään niin armottomasti, niin onko kellään lyödä pöytään kovaa faktaa niiden myyntimääristä?

http://tilastointi.kustantajat.fi/PublicReporting/Yearly.aspx?language=FIN

Tuolta löytyy jonkunlaisia tilastoja. Klikkailun tuloksena löytyy:
http://tilastointi.kustantajat.fi/WebReport.aspx?manualreport=8&language=FIN
Eli vuonna 2011 e-kirjoja myytiin n. 19 000 kpl. Pari vuotta aiemmin niitä ei juuri myyty.

http://tilastointi.kustantajat.fi/PublicReporting/Yearly.aspx?reportName=YearlySalesPcsPrint.xml&language=FIN
Painettua kaunokirjallisuutta taas myyty samana vuonna 4 900 000 kpl... eli onhan siinä eroa. En ainakaan vielä löytänyt taulukkoa, jossa olis kaikki kaunokirjallisuus vuosittain, paitsi €-määräisenä (joka ei korreloi kunnolla kappalemäärän kanssa). Pitäisi verrata onko painettua kirjallisuutta myyty vähemmän e-kirjojen suosion kasvaessa, vai onko mitään näkyvää muutosta.

Kiitos linkeistä! Sähkökirjojen myynti tosiaan korreloi erittäin voimakkaasti ns. tablettien ja muiden lukulaitteiden yleistymisen kanssa. 2011 esim. iPad oli vielä kallis ja suhteellisen harvojen käytössä, eikä muita lukulaitteita mainittavammin Suomessa myyty. 2012 tilanne ja tarjonta oli jo hyvin toisenlainen, ja nyt 2013 tableteista alkaa tulla laitteita, joita ns. suurella kansalla on. Hintatasokin on laskenut roimasti. USA:n muita nopeampi "sähkökirjaistuminen" selittynee pitkälti Amazonin vahvalla asemalla siellä, sekä siihen liittyvien huokeahkojen Kindle-lukulaitteiden suosiolla. Siinä on eroa, maksaako lukulaite 100 vai 600 euroa...

Kyllä sähkökirjojen suosio väistämättä syö perinteisten kirjojen markkinoita - se on vääjäämätöntä. Lukijoiden kokonaismäärä pysyy enemmän tai vähemmän vakiona, eivätkä useimmat lukijat osta samaa kirjaa sekä kirjahyllyyn, että lukulaitteeseen. Tosin, hinnoittelun ollessa kohdallaan, jotkut ostavat jo kirjahyllyssään olevan paperikirjan uudelleen sähkökirjana, esim. matkoja varten. Itsellänikin on jokunen tällainen tapaus. Kehitys tulee kulkemaan samaa tietä kuin äänilevyjen kohdalla. Fyysinen kirja tai levy ei katoa, mutta sen merkitys tulee laskemaan melkoisesti. Ehkä siitä tulee tietyllä tapaa "hifistelyä" - ja monelle toisaalta periaatevalintakin.

[meikkupeikko]

Uskoisin, kaikkiaan, että kirjoittaja ansaitsee - tai ei ansaitse - kannuksensa kirjailijana *tekstillään*, ei sillä, onko hänellä kahle minkälaisiin välikäsiin. Loppujen lopuksi, kustannussopimuskin on vain lopputulos siitä, että joku on itsenäisesti tehnyt hyvää työtä kirjoittajana. Jos (ja kun, uskon) musiikkimaailma antaa osviittaa, saattaa olla että perinteinen kustannustoiminta on tulevina vuosina vähintäänkin muuttumassa, ellei jopa katoamassa, ja yhä useammista nimikirjailijoistakin tulee "omakustantajia". Tuleeko heistäkin silloin "pimahtanut uskovainen isoäiti" -kategoriaa? Mitä porukka tuumaa? 

Mä en usko, että kirja tulee formaattina katoamaan. Enkä usko, että e-kirjasta tulee yhtä iso hitti kuin mp3:sta ja muista musiikin sähköisistä muodoista, ainakaan kovin nopeasti. Suurin ongelma on lukulaitteiden puute. Toki, tietokoneelle saa jos jonkinlaista lukuohjelmaa ja saa kai niitä älypuhelimiinkin lukulaitteiden lisäksi, mutta kukapa haluaisi lukea kirjansa tietokoneella? Niin kauan kuin lukulaitteiden hinta pysyy korkeana, niin kauan kirjastot elävät. Eivätkä kaikki vanhukset ja nuoremmatkaan halua opetella käyttämään lukulaitteita ja -ohjelmia. Voi olla, että joskus kolmen- neljänkymmenen vuoden päästä kirjalla on sama kuriositeettiarvo kuin vinyyleillä nykyään ja lukulaitteet ja e-kirjat ovat pääasiallinen julkaisumuoto, mutta siihen vaaditaan pitkällistä kehitystä. On muistettava, että päästäkseen musiikissa tähän pisteeseen on isojen vinyylien jälkeen tullut c-kasetit ja nykyisenä varsinaisena julkaisuformaattina on cd-levy. Näin mutuna, vaikka suurin osa musiikista varmasti löytyisi verkostakin, niin kyllä cd:t ovat kuitenkin se pääasiallinen julkaisukanava isoille levy-yhtiöille. Uskon, että ennemmin pokkarit tulevat yleistymään entisestään kirjojen hinnan alentamiseksi ja e-kirjat ehkä tulevaisuudessa tulevat siihen rinnalle.

Toinen e-kirjojen ongelma lukulaitteiden lisäksi on tiedostomuotojen sekalaisuus. Löytyy PDF:ää, mobi-tiedostoa, lib-tiedostoa ja epub-tiedostoa. Osaa ei pysty lukemaan ilman tiettyä lukulaitetta. Lähes jokaiseen tarvitsee avaamiseen oman ohjelmansa. Jos kaikilla e-kirjoilla olisi yhtenäinen tiedostomuoto ja lukuohjelma, niin niiden käyttö olisi helpompaa ja ehkä e-kirjatkin yleistyisivät nopeammin.

Olen oikeastaan Räyhiksen kanssa vähän samaa mieltä tuossa kirjailija-asiasta. Mielestäni omakustanteisen e-kirjan kirjoittaja ei ole oikea kirjailija. Kirjailija on kirjoittanut kirjan ja valitettavasti montaa lukemaani e-kirjaa ei voi pitää kirjana, vaan enemmänkin novellina. Aidolla kirjalla on mielestäni kannet tai ulkopuolinen julkaisija, mielellään molemmat. Se pimahtanut uskonnollinen isoäiti ei siis mielestäni ole kirjailija ennenkuin joku muukin kiinnostuu hänen teksteistään ja haluaa levittää sitä kaupallisesti. Vasta sitten se isoäitikin voi tituleerata itseään kirjailijaksi.

[Aji Inferno]

Uskoisin, kaikkiaan, että kirjoittaja ansaitsee - tai ei ansaitse - kannuksensa kirjailijana *tekstillään*, ei sillä, onko hänellä kahle minkälaisiin välikäsiin. Loppujen lopuksi, kustannussopimuskin on vain lopputulos siitä, että joku on itsenäisesti tehnyt hyvää työtä kirjoittajana. Jos (ja kun, uskon) musiikkimaailma antaa osviittaa, saattaa olla että perinteinen kustannustoiminta on tulevina vuosina vähintäänkin muuttumassa, ellei jopa katoamassa, ja yhä useammista nimikirjailijoistakin tulee "omakustantajia". Tuleeko heistäkin silloin "pimahtanut uskovainen isoäiti" -kategoriaa? Mitä porukka tuumaa? 

Mä en usko, että kirja tulee formaattina katoamaan. Enkä usko, että e-kirjasta tulee yhtä iso hitti kuin mp3:sta ja muista musiikin sähköisistä muodoista, ainakaan kovin nopeasti. Suurin ongelma on lukulaitteiden puute. Toki, tietokoneelle saa jos jonkinlaista lukuohjelmaa ja saa kai niitä älypuhelimiinkin lukulaitteiden lisäksi, mutta kukapa haluaisi lukea kirjansa tietokoneella? Niin kauan kuin lukulaitteiden hinta pysyy korkeana, niin kauan kirjastot elävät. Eivätkä kaikki vanhukset ja nuoremmatkaan halua opetella käyttämään lukulaitteita ja -ohjelmia. Voi olla, että joskus kolmen- neljänkymmenen vuoden päästä kirjalla on sama kuriositeettiarvo kuin vinyyleillä nykyään ja lukulaitteet ja e-kirjat ovat pääasiallinen julkaisumuoto, mutta siihen vaaditaan pitkällistä kehitystä. On muistettava, että päästäkseen musiikissa tähän pisteeseen on isojen vinyylien jälkeen tullut c-kasetit ja nykyisenä varsinaisena julkaisuformaattina on cd-levy. Näin mutuna, vaikka suurin osa musiikista varmasti löytyisi verkostakin, niin kyllä cd:t ovat kuitenkin se pääasiallinen julkaisukanava isoille levy-yhtiöille. Uskon, että ennemmin pokkarit tulevat yleistymään entisestään kirjojen hinnan alentamiseksi ja e-kirjat ehkä tulevaisuudessa tulevat siihen rinnalle.

Toinen e-kirjojen ongelma lukulaitteiden lisäksi on tiedostomuotojen sekalaisuus. Löytyy PDF:ää, mobi-tiedostoa, lib-tiedostoa ja epub-tiedostoa. Osaa ei pysty lukemaan ilman tiettyä lukulaitetta. Lähes jokaiseen tarvitsee avaamiseen oman ohjelmansa. Jos kaikilla e-kirjoilla olisi yhtenäinen tiedostomuoto ja lukuohjelma, niin niiden käyttö olisi helpompaa ja ehkä e-kirjatkin yleistyisivät nopeammin.

Olen oikeastaan Räyhiksen kanssa vähän samaa mieltä tuossa kirjailija-asiasta. Mielestäni omakustanteisen e-kirjan kirjoittaja ei ole oikea kirjailija. Kirjailija on kirjoittanut kirjan ja valitettavasti montaa lukemaani e-kirjaa ei voi pitää kirjana, vaan enemmänkin novellina. Aidolla kirjalla on mielestäni kannet tai ulkopuolinen julkaisija, mielellään molemmat. Se pimahtanut uskonnollinen isoäiti ei siis mielestäni ole kirjailija ennenkuin joku muukin kiinnostuu hänen teksteistään ja haluaa levittää sitä kaupallisesti. Vasta sitten se isoäitikin voi tituleerata itseään kirjailijaksi.

Kiitos hyvistä ajatuksista, Meikkupeikko!

En itsekään usko fyysisen kirjan formaattina katoavan - ei ainakaan elinaikanamme. Kuten fyysisillä vinyyli- ja CD-levyillä (tai C-kaseteilla), niillä on oma erityinen taikansa ja tarkoituksensa. Ne ovat tietyllä tapaa enemmän kuin pelkkä sisältämänsä tarina tai musiikki. Ne kertovat jotain omistajistaan.

Tietokoneella tai kännykällä harva tosiaan lukee kirjoja muutoin kuin pakon edessä. Se ei ole kovin miellyttävää. Tosin, itse kirjoittajana, joudun tuijottamaan tietokoneen ruutua säädyttömän paljon. Mutta ymmärrän pirun hyvin niitä, jotka eivät sitä halua tehdä - etenkään, kun mainitsemasi tiedostomuotojen ja kopiosuojausten kaaos tekee hommasta lähinnä painajaista...

Musiikkimaailma oli 2000-luvulla kovaa vauhtia kulkemassa kohti tietynlaista painajaista. Seurasin sitä itse hyvin läheltä, yrittäen vaikuttaa asioihin. Ideana tietyillä, mahtavilla tahoilla, oli ottaa täydellinen kontrolli siitä, miten, missä ja koska, millä laitteilla kuuntelemme musiikkia. Olin neuvotteluhuoneissa, joissa alan pomot kertoivat suoraan halustaan rahastaa kuluttajia kaiken aikaa, yhä useammin, kaikkialla... Ideana oli: ostat lisenssin musiikkiisi kaikkiin laitteisiisi erikseen, kaiken aikaa. Et "omista" mitään. Ja ennen muuta: sinulla ei ollut oikeuksia mihinkään! Muistan esim. Applen iTunesin vuosien takaisen käyttäjäsopimuksen, jossa todettiin kylmästi, että Applella oli "oikeus lopettaa iTunes-musiikkipalvelu milloin tahansa, ilman ennakkovaroitusta." Mikä taas merkitsi ns. lainkuuliaisille kansalaisille sitä, että pahimmassa tapauksessa KAIKKI heidän laillisesti ostamansa kopiosuojattu musiikki saattoi muuttua soittokelvottomaksi datapaskaksi koska tahansa ilman varoitusta. Musiikkiteollisuus haki siis täydellistä kontrollia meihin. Se ei onnistunut, koska ihmiset kapinoivat. Vain siksi meillä on nyt esim. iTunesissa ja useimmissa muissa musapalveluissa tarjolla musiikkia, jota voimme käyttää jotakuinkin haluamallamme tavalla, eri laitteissa.

Kirjoissa, ikävä kyllä, ollaan toistamassa täysin samoja virheitä kuin musiikissa. Halutaan täydellinen kontrolli, mikä tekee lukijan elämästä pirun hankalaa. Amazon, Apple, Microsoft - ja muut laskevat hyötyvänsä siitä, ettei "heidän" kirjojaan voida lukea muissa laitteissa. Se ei ole lukijalle hyväksi, eikä toimi pidemmän päälle.

Kantasi "omakustanne" -asiaan sai minut mietteliääksi. Epäilemättä moni, nimittäin, ajattelee samoin. Mikä tietyllä tapaa kyllä mietityttää. Jos olet tunnetun, laadunvalvonnassaan kriittisen toimijan kaupallisesti julkaisema sopimuskirjailija, vain erilaisen sopimuksen kera (yksi välikäsi puuttuu), tekeekö se sinusta automaattisesti sen pimahtaneen uskonnolisen isoäidin - eli epäuskottavan "kirjailijan"?

Hyvällä omakustannetullakin e-kirjalla voi olla loistava kansi, kuvitus, sisältö, kaikki se mitä "kustannetullakin" kirjalla. Mitään eroa ei välttämättä ole.

Paitsi mielikuvamme...

En todellakaan kuvittele, että esim. oma, julkaistu "Myrsky" -fantasia/scifi/toiminta/kauhuromaanini Elisa Kirjassa miellyttää kaikkia. Se olisi mahdotonta. Se on kuitenkin myynyt mukavasti, ja saanut mukavaa palautetta. Elisa odottaa siltä jatko-osia. Niitä koetan naputella, tänäkin yönä.

Tunnen minua lahjakkaampia kirjoittajia, jotka eivät ole vain - syystä tai toisesta - uskaltaneet laittaa upeita tarinoitaan ulos. En välitä vähääkään siitä, julkaisevatko he tarinansa kustantajien kautta vai omakustanteina. Tärkeää on vain se, että nuo tarinat pääsevät ulos, luettaviksemme. Minulle nuo kirjoittajat ovat oikeita kirjailijoita!

[Ryhis]

Uskotko, että esim. Elisa Kirja ottaa julkaisuohjelmaansa omakustanteissakaan "sikoja säkissä"?

En todellakaan usko. Minä en tiedä! Käsitykseni E-kirjoista on suurinpiirtein sellainen, että kuka tahansa voi raapustaa wiki-tyyppiseen tietokantaan ihan mitä tahansa "kirjana". En ymmärrä e-kirjaa, en tiedä mikä se on. Käännän laskuja Open Officen taulukkolaskennasta PDF-muotoon, tekeekö se minusta jonkinlaisen E-laskuttajan.

Olen kerran pitänyt sellaista "sähkökirjaa" kädessäni, kyseessä oli ilmeisesti semmoinen I-pädi jossa oli lukuohjelma. Hienosti kääntyivät sivut kun sormilla törötti. Varmasti hieno laite, tai onhan se I-pädi. Ja varmasti jos tarvitsisin tabletin, hankkisin sellaisen. Ja jos hankkisin sellaisen, varmasti ostaisin siihen semmoisen lukusoftan sekä pari kirjaa. Ainakin kokeeksi, voisihan niitä matkalla lukea. Jos olisi rahaa ja aikaa matkustaa.

Mutta kotiini en varmaankaan sellaista ostaisi. Jälleen uusi pistorasiavaras latureineen! Jos haluan lukea, marssin kirjastooni selaan hyllyni läpi ja nappaan kirjan. James Ellroyn Brown's Requiem maksoi kierrätyskeskuksessa euron ja sitä lukiessa ei tarvitse miettiä akun loppumista.

On hyvä tietää, että E-kirja kustantajat toimivat kuten perinteiset kustantamot. En väheksy e-kirjaa julkaisuna yhtään enempää kuin perinteistä "analogista kirjaa", enkä varsinkaan nyt kun tiedän että julkaisuprosessi molempien takana on samankaltainen.

Tiesin sohaisseeni ampiaispesää, kun väheksyin omakustannekirjailijoita. Tämä ei ollut herja sinulle Aji Inferno! Satunpahan vain tietämään, kun asun *köh* kulttuuripiireistä tunnetussa kaupunginosassa (lue: 70-kaadereita ja mattotakkihippejä), niin ylivoimaisesti suurin osa henkilökohtaisesti tuntemistani kirjailijoista, muusikoista ja taiteilijoista ovat todellisuudessa työmarkkituella eläviä työttömiä työnhakijoita, vailla aikomustakaan tehdä rehellistä työtä. Tai ylipäätänsä mitään järkevää, aika kuluu keskioluen ääressä samalla paasaten miten Jyrki Katainen aikoo ensi vuonna muuttaa kirjastot maksulliseksi ja sitä seuraavana vuonna laivata kaikki alle 100 000€ vuodessa tienaavat Jäämerelle.

Tämmöisissä hommissa voisin siteerata lentävää lausetta takavuosilta; ravintola-alalla on nimittäin semmoinen sanonta, että "Et ole kokki, ennenkuin joku sanoo sinun olevan kokki". Mitä enemmän vakuuttelet muille olevasi jotain, sen heikommalla jäällä seisot (vaikka tosimies ei heikompiaan pelkääkään).

Kirjailija on semmoinen ihminen joka on ansainnut tunnustusta toisilta tahoilta, mitä useammalta sen parempi. Kustantamo nyt ainakin ja mahdollisesti muut kirjailijat ovat mielestäni välttämättömyys tämmöisessä yhteydessä.

Inferno tuskin on käyttänyt aikansa töitä pakoillen ja sossusta rahaa nostaen, samalla keskikaljaa kitaten ja scheissea raapustaen, "kirjailijanura" kulminoituen viimeisillä penneillä kustannettuun 50kpl erään jota yritetään myydä puoliväkisin tutun kuppilan kantiksille? 

Mitenkäs muuten tämmöinen vihonviimeinen E-kirjaton änkyrä voisi tutustua mösjöö Tomppa Sannan hengentuotteeseen?