Oliko ensi kokemuksesi chilin syönnistä tavanomaista tutustumista uusiin ruokalajeihin vai shokeeraava kokemus? Jos jälkimmäinen, niin ilmeisesti olet toipunut siitä, koska olet tällä foorumilla.

Kuukauden Thaimaan matkalla 80-luvulla tuli maisteltua monenlaisia tulisia ruokia eri puolilla Thaimaata. Yllättäen koin Thai-ruoan todella herkulliseksi, eikä tulisuus haitannut lainkaan.
Toreilla oli myynnissä paikallisia chilejä, joita tuli osteltua mukaan ja joista chili-innostus sitten alkoi. Suomessa oli niinä aikoina myynnissä vain muutamia chililajikkeita, joten 30 erilaista Thai-chiliä pisti silloiset kasvattjakaverit kateellisiksi.  ::)

Joskus pienempänä olen tabasco-kastiketta kokeillut, mutta saattaa vielä varhaisempi muisto olla riisipuurosta. Olin lautasellisen pistellyt poskeen kanelin, sokerin ja maidon kera, ja kun äiti toi toisen lautasellisen, ei maistunutkaan enää. Maistui pahalta enkä suostunut syömään, äiti ihmetteli missä vika. Olikin mennyt kanelin sijasta viereisestä purkista cayennea... ::)

Tabascosta jossain vaiheessa "innostuin" vähäksi aikaa, mutta en silloin vielä chileistä mitään tiennyt. Varsinainen chilikokemus oli se, kun chilifoorumiin ja Fataliin valikoimiin tutustumisen jälkeen päätin maistaa mitä se chili sitten oikein on. Prismasta ei löytynyt paprikoiden lisäksi kuin Rawittia, joten ostin sitä paketillisen. Kaverin autossa söin yhden, tietysti heti alkuun kokonaisena. Juotavaa tai muuta helpotusta en ollut varannut mukaan, eikä kesken ajelun mihinkään pysähdytty, niin sain nauttia kokemuksen puhtaana alusta loppuun. Eipä se Nagan veroinen nautinto ole, mutta ensikokeiluksi ihan riittävän yty.

Itsellä eka chilin puraisu oli tavallaan vahinko. Silloin 80-luvun alussa ei Suomessa yleensä ollut muuta kuin tavallista punaista paprikaa tarjolla. Sitten Israelissa aamiais/illallispöydässä oli aina tarjolla oliiveja, punaisia chilejä ja jotain muuta pientä. Kaikkea piti tietysti maistaa. Oliivit maistuvat parin kokeilun jälkeen. Chileihin ei kukaan koskenut. Siispä uteliaisuuttani otin yhden sellaisen lautaselleni ja varovasti puraisin päästä muutaman millimetrin palasen. Polte tuli vasta parin sekunnin viiveellä. No, tyhjensin paitsi oman pöytämme vesikannun, myös viereisen pöydän juomavedet. Ei sitäkään kukaan tiennyt kertoa, ettei vesi auta chilin poltteeseen.

 1974 Mexico Cityssä kirjeenvaihtokaverin (siihen aikaan oli kirjeet netin sijasta) kotona ihan isäntäväen mielestä normaalisti maustettua kotiruokaa maistettuani totesin aivan uudenlaisen elämyksen. Ihmettelivät miksi itken ruokapöydässä.

Joskus 90-luvun loppuvuosina ollessani isäni kanssa ostoksilla, löysin  Järvenpään Kauppamiehestä (nykyinen Citymarket) pieniä thai-chilejä. Isäni pyöritellessä päätään viskasin ostoskärryyn rasiallisen näitä eksoottisia pötkylöitä. Sain äitiltäni niin kovat varoittelut etten alkuun uskaltanut itse maistaa. Pyörittelin niitä vain hyppysissäni ja olin haltioissani.

Pari viikkoa tämän jälkeen luokalleni tuli uusi oppilas (taisin olla neljännellä luokalla). Ystävystyimme heti ja pyysin häntä luokseni kylään heti ensimmäisenä päivänä. Touhuiltuamme ensin kaikkea muuta typerää, sain päähäni tarjota hänelle tätä jääkaapissa lojuvaa herkkua!
Saatesanoilla "Eikö tuusulassa muka syödä tällasia pikkupaprikoita siemenineen" sain hänet ottamaan muutaman siivun suuhunsa. Noin neljän ja puolen sadasosan kuluttua naama valahti punaiseksi ja alkoi lavuaarin yllä kakominen. Tämä ei tietenkään riittänyt, vaan seuraavaksi hän hieroikin silmiään chilimehujen peittämillä sormillaan.

Katsellessani uutta luokkakaveriani naama painettuna lumihankeen, tiesin löytäneeni ikuisen ystävän, chilin.

90-luvun puolivälin tienoilla isäukko pisti kasvihuoneeseensa kasvamaan jostain saamiaan chilejä. Pariin puskaan kasvoi kesän aikana mukava määrä vihreitä pötkylöitä. Kun pötkylöissä ei alkanut näkymään kypsymisen merkkejä ja kesä alkoi kääntyä syksyksi, päätimme maistaa pari vihreänä. Kumpikin oletti maun olevan lähellä kebabeista tuttuja lötköjä. Hetken aikaa siinä mutusteltiin ja arvosteltiin makua. Muutamaa sekuntia myöhemmin toinen joi vettä kasteluvesisaavista ja toinen puutarhaletkusta. Oli tuore chili vähän eri asia kuin säilykelötköt.

Kaveri toi veljeltään saaman habaneron maistiaisiksi noin parikymmentä(?) vuotta sitten. Leikkasin siitä hyvin ohuita siivuja. Otin itse ekan ja se ei ollut yhtään tulinen. Seuraava maistaja sai yskänpuuskan ja vedet silmiinsä, maitotölkillisen jälkeen tokeni. Maistoin vielä uudestaan isomman palan, kun ei habanerossa ollut mielestäni yhtään potkua. Hupsista, sitten vedin minäkin jogurttia, kun maito oli sattuneesta syystä loppu. Silti se oli rakkautta ensi puraisulta.

Thaimaan reissuilla aikoinaan rakastuttiin thai-ruuan poltteeseen. Yllättävän pian ei enää sieltäkään tahtonut löytää tarpeeksi tulista apetta.

Vuonna miekka ja kirves tuli Tampereelle kebabravintola Abu Fuad  :-*.

Sieltä sai mailman parhaat kebabit, joihin sai itse valita kastiketulisuuden. Lisäksi mukana oli ihan tavallisia etikkachilejä.
Kävin syömässä siellä ja pyysin aina tulisimman kastikkeen. Alkuun, varmaan puolen vuoden ajan oksensin koko komeuden muutaman tunnin kuluttua kun maha ja suu riitelivät. :(
Oli se silti niin hyvää, että pitihän sitä aina saada kun kävi kylällä.

Vähitellen alkoi nuo kebakot pysymään sisuksissa ja siitä hippihiljaa hulluksi niin, etten syönyt edes kananmunia muuten kuin chilin kanssa. Nyt on sisuskalut jo sen verran kärsineet, että olen palautunut tämmöiseen pikkuvahvaan chilin syöntiin.

No, pari vuotta sitten eräs sukulainen oli antanut sellasen chilipaprikan mulle ja kun podit olivat kypsiä, niin haukkasin varmaan yli puolet siitä :'( Sisko laittoi facebookkiin kuvan pensaasta ja eikö sille joku sen kaveri tarjonnu chilin siemeniä... yli kymmentä eri lajiketta lajiketta antoi ja siitä se sit lähti :)

joskus 20v sitten lapsena kaverit pölli naapurin minikasvarista chiliä ja maisteltiin. eihän se ihan herkkua silloin ollut. oli tulista ja jotku myrkyt vielä päällä, mistä kuultiin jälkikäteen. muut lervas itse söin viiliä ja en ollut moksiskaan pikku myrkyistä

90-luvulla metsästettiin kaverin kanssa Turussa tulisinta Kebab:ia. Voiton vei kevyesti Woti Kebab, jossa oli kastikevaihtoehtona "Turkkilainen maanjäristys". Siitä erikseen varoiteltiin asiakkaita. Sitä sitten vedeltiin kyyneleet silmissä ja hyvää oli (pitäisi varmaan käydä testaamassa miltä se nykyään maistuu, luultavasti silti tulisinta mitä kebab -paikoista saa). Se oli kuitenkin ensikontakti kunnon poltteeseen.
Mausteista ruokaa tullut aina syötyä, mutta innostus varmaan alkoi kunnolla uudestaan joku viitisen vuotta sitten kun toinen kaveri tutustutti intialaiseen ruokaan. Vähän sen jälkeen Turussa avattiin "Delhi Darbar" -niminen ravintola ja siellä on tullut käytyä lukemattomia kertoja. Nykyisin listalta löytyy jopa Nagalla höystetty annos.

Omat opit saanut Meksikosta kun asuttiin puolisen vuotta siellä perheen kanssa ja olin viiden vuoden ikäinen. Siellä sitten habaneroa ja jotain muuta chiliä perus ruuissa. Jäänyt sitten päähän että tulinen hyvä muttei liikaa, eikä sovi kaikkeen.

Sain reilu 10v sitten kaverilta oranssin habaneron jonka oli itse kasvattanut. Aikaisempaa kokemusta oli lähinnä niistä ruokakaupan hollantilaisista kumiletkun pätkistä, tottakai haukkaisn puolikkaan podin laakista. Ensimaku oli mahtava,paras mitä olin ikinä maistanut,sellainen trooppinen mango/meloni/papaija mutta poltteen iskiessä olikin sit leikki kaukana ja maitopurkki (onneksi) lähellä. Rakkautta silti ensipuraisulla.

Yläasteen käytävillä sain ensimmäisen kunnon raa'an chilimaistiaisen. Kaveri tarjosi jonkun habaneronpalasen jonka pistin poskeen. Seuraavalla tunnilla naama punoitti  :fire: :fire:

Ei hajuakaan. Aina vaan muistan tykänneeni maistella kaikkea erikoista. Kiinalainen - ja nimenomaan tulinen sellainen - on aina ollut mieleen. Viimeistään varhaisteininä jonkun ruuan seassa se on täytynyt tulla tutuksi.

Maistoin itsekasvattamaani De Cayenne chiliä ja eka reaktio oli, et HUUUH ko polttaaahh! Heti sen maistelun jälkeen   onnistuin  saamaan sitä poltetta myös silmiini ja nenääni. Tein  päätöksen, että se oli chili-pelleilyt mun osalta siinä sitte!  >:D Minen mokomaan paholaisenkeksintöön enää koskisi pitkällä tikullakaan! 

Aloin jo heti kuumeisesti miettii, minne saisin myytyä kasvattamani  sadon ja olin jo aikessa soittaa kebab paikkoihin. Manasin silloin jo mielessäni, että mokomaan kasviin edes olin aikaani tuhlannut.  ;D

Seuraavana päivänä kuitenkin uteliaisuus voitti ja maistelin  uudestaan; valkohomejuustosiivun kera. Oli heti herkkua! 
Lisäsin myös tomaattijuustokeittoon samaista De Cayennea mausteeksi; muistaakseni kolmanneksen podista ja tomskuja taisi olla 10-15 siinä keitossa.   Se oli sitte menoa. Rakastuin intohimoisesti siihen herkulliseen aromiin ja makuun.  :-*

Nykyisin, (eli pari kuukautta ensikokeilua myöhemmin)   laitan jo 3-5 kokonaista De Cayennea samaan määrään tomskuja. Olen  nyt maistellut tuoreeltaan pala kerrallaan erilaisia chilejä, mitä olen kaupoista löytänyt. Niiden tulisuus on vaihdellut, miedoimmat 2 luokkaa ja tulisemmat on olleet 10 habaneroja.

Eniten pidän 2-3  tulisuusasteisista tuoreeltaan naposteltaessa, mutta punanen Hyffae F1 (3) oranssi Cheyenne F1 (5) podit on kyllä mielestäni superherkullisia ja hedelmäisiä, joskin Cheyennet on suht tulisia tottumattoman maistelijan suuhun äkkiseltään. 

Heinän puutarhan 10 tulisuuden omaavia habiksia maistelin viime viikolla.  En tiijä, oliko se Red Savina, vaiko Monster, joka oli aikas mojovan polttava ja se polte kesti huomattavasti pidempään kuin muiden rasiassa olleiden habisten. Sitä ei tee  mieli  heti uudestaan ainakaan paljaaltaan haukata. Chocolate habiksen  mausta en pitänyt ainakaan tuoreeltaan.

Eli täällä vasta opetellaan..   8)