Heitänpä tänne kysymyksen kun en viitsi sitä oikeaa foorumia alkaa metsästään...ja kun tiedän täällä kitaran hallitsevia olevan. Eli...

...jälkikasvuni, 8-vuotias poika, haluaisi alkaa opettelemaan kitaran soittoa. Tämä on mielestäni hieno juttu, itselläni musikaalisuutta ei ole, pojan äidillä kylläkin...ja poitsu onkin perinyt äitinsä ainoan hyvän puolen (anteeksi exä "vitsi")- eli musikaalisuuden.

Mutta, missä iässä kitaran soittoa on tapana aloittaa? Akustisella vai sähkökitaralla? Paljonko rahaa on järkevä laittaa ensimmäiseen kitaraan? Kannattaako heti ilmoittautua musiikkiopistoon- se taitaa kuitenkin olla ainoa keino kun itse en kitaran soittoa hanskaa?

itse ostaisin tuon ikäiselle 3/4 kitaran mallia sähvö.. se vaan on monipuolisempi ja vahvariin saa kuulokkeet jolloin tosta eikun-humpasta ei tartte koko talon kärsiä. tietenkin joku kitarakurssi vois olla ihan jees mutta kovat tyypit opettelee soittaan itsekseen (ja aina väärin). oikeen tekniikan oppis ainakin helpommin jollain kurssilla.

Soittoharrastusta ei voi pakottaa kenellekään, mutta ainakin sähkökitara on monen pojan mielestä "cool" - ja sikäli ehkä helpompi opeteltava kuin vaikka piano.  Itse soittimen ei kannata olla sen paremmin liian huono kuin liian hienokaan. Kuten muuan kitaranopettaja asian ilmaisi, ammattilainenkaan ei saa kehnosta skebasta puhdasta ääntä ulos. Ja sitten taas, huippukepit ovat pahimmillaan liian hankalia virittää, hoitaa - ja jopa soittaa. Vähän kuin urheiluautot.

Jos poika on rokkiin päin, esim. Ibanezilta löytyy kohtuuhintaan erinomaisia sähkökitaroita. Tokait ovat samaten hyvässä maineessa, eivätkä ihan niin "Lordeja" eli heviin päin kuin monet Ibanezit. Hyviä kitaroita löytyy runsaasti jo muutamalla sadalla eurolla. Vahvariksi voi hankkia huokean mutta hilpeän ja kumman uskottavan Roland MicroCuben. Sillä syntyvät kaikki oikeat soundit akustisista rankempaankin kamaan, ja jopa mökillä paristokäyttöisenä. Sähkökitaristi tarvitsee toki ainakin alkuaikoinaan efektejä tunteakseen itsensä "uskottavaksi". :)  Tuo Microcube tarjoaa mielestäni riittävät efektit katu- ja mökkiuskottavaan rokkaamiseen, mutta jos enemmän vaaditaan, Line6:n pienin "Pod" kitaraefektilaite on sitä ihtiään pikkurahalla.

Tärkeää on kitaraa ostaessa tsekata se, etteivät otelaudan nauhat törrötä ikävästi kaulasta ulos. Se voi tehdä soittamisesta liian suurta tuskaa, vaikka ongelman rahalla saakin korjautettua. Ilmiö esiintyy sinänsä kalliissakin kitaroissa ja liittyy puun kutistumiseen ja ilmastoomme. Mutta hyvä tapa on liu'uttaa sormia koko kitaran kaulan sivujen matkan. Jos matkalla tuntuu sormissa pistelyä, skitan voi jättää liikkeeseen, tai pyytää sitä korjattavaksi. Soitettavaksi se ei silloin sellaisenaan oikein sovi, on hinta sitten miten "sopu" hyvänsä.

Akustinen kitara on toki erittäin hieno soitin myös. Se voi olla nailonkielinen, eli "espanjalaistyyppinen", tai metallikielinen "kantrikitara". Molemmissa on loistavat puolensa. Ja molemmat ovat aika erilaisia soittimia opettelun kannalta kuin sähkökitara. Eräänlaisia välimuotoja näiden kitaratyyppien välillä ovat amerikkalaisen Line6:n "Variax" kitarat, jotka käyttävät sisäistä tietokonetta tuottaakseen aina halutunlaisia soundeja jotka muistuttavat erehdyttävästi kitaratyyppien klassikoita. Nuppia kääntämällä akustisesta 12-kielisestä Martinista Gibson Les Pauliin, Rickenbackeriin tai Fender Stratocasteriin... Toimii yllättävän hienosti, eikä soundissa ole valittamista. Näiden todella hauskojen ja mielenkiintoisten kitaroiden ainoa "ongelma" voi olla soittajan oman pään sisällä. Joillekin ajatus tietokoneen muokkaamasta soundista on vain liikaa, vaikka tulos kuulostaisikin täsmälleen "oikealta".

Jos jotain pitäisi suositella, kysyisin ehkä ensiksi pojalta, haluaako hän "rokkariksi" vai soittamaan kauniita ja hienoja juttuja akustisella. Jos vastaus on selkeä, silloin soitinkaupan n. 300 euron Tokai/Ibanez/yms. tarjonta käy ekaksi sähkökitaraksi - ja akustisista löytyy monia hyviä kiinalais- ym. merkkejä. Ja jos poika haluaa molemmat maailmat, silloin halvin Line6 Variaxin malli voi olla tie onneen. ;)

Opetuksesta en oikein tiedä. Itseäni ei ole kitaraan opetettu koskaan, mutta enpä sitten toisaalta ole siinä kummoiseksi oppinutkaan omin päin. Lienee persoonakysymys. Toisilla on palo ja halu oppia itse, toisiin se pitää takoa jonkinmoisella lekalla. Ehkä tärkeämpää kuin "opettaja" olisi se, että pojalla on soittoseuraa. Se motivoi kummasti oppimaan. :)

Mä taasen lähtisin semmoisesta peruslinjasta, että pojalle ensikitaraksi soitinkaupasta haettu vaikkapa puolikas akustinen nailonkielinen kitara. Ja omakohtaisesta kokemuksesta totean, että hommaamalla hyvä kitaransoitonopettaja ainakin alkuvaiheessa varmistetaan paremmin innostuksen säilyminen. Musiikkiopistolla ja musiikkiopistotyyliset opettajat, kun tunkevat sen Juan Antonio Miron kitaransoiton alkeet aina eteen. (itselläni pahoja traumoja tästä kirjasta) Kyseinen teos on tylsä ja etenee huimaa vaihtia kohti huiman teknisiä klassisen kitaran kikkailuja, tarjoamatta juurikaan "cool" pisteitä. Elikkäs innostava "rokkaripelimanni" tyyppinen kitaransoiton opettaja on hyvä vaihtoehto. (katos poiekkaaa, näin menee kolmisointu rokki :-) )

Tuommoisen hyvän pikkuakustisen saa ihan kohtuu hintaan. Vaimon veljelle ostettiin hintaan 90 egee ja soittelen sillä itsekkin todella mielelläni. Myöhemminhän tämmöiselle kitaralle on sitten varmasti käyttöä festareilla ja reissukitarana muutenkin. Nailonkielinen kitara on hellempi sormenpäille, kun alussa pitää niitä vahvistaa, jotta soitosta tulee ylipäätänsä yhtään mitään. Sähkis on sitten hyvä ostaa mahd pian, kun varmistuu, ettei kyseessä ollut hetken viehätys. Ittellä oli ekana akustinen ja heti perään kova hinku sähkikseen. Homma tosin on sitten bänditouhujen unohduttua kääntynyt täysin erillaisten akustisten pariin. Ne on paljon monikäyttöisempia, jos ei tartte tykittää täysiä. Sähkökitaralla on tosin paljon kikkoja, mitä ei pysty akustisella opettelemaan, mutta kyllä kitaristi normikitarankin tarvitsee.

Lainaus käyttäjältä: Aji Inferno - lokakuu 13, 2009, 01:35:08 ap
Itse soittimen ei kannata olla sen paremmin liian huono kuin liian hienokaan.

Juuri näin. Ensimmäiseksi soittimeksi ei todellakaan kannata valita sitä kaikkein halvinta soitinta mallia "Anttila". Soittimen huono laatu (ei pysy vireessä, painaa jumalattomasti, kaula kiero jne.) tappaa soittohimot nopeasti. Turhan kallis peli taas, on tietenkin "riskisijoitus". Entäpä jos pojan into onkin ohimenevää? Saksanpojan kaupasta, http://www.thomann.de/ (http://www.thomann.de/), ainakin löytyy noita kultaisen keskitien soittimia ihan passeliin hintaan.

Jos hankkii akustisen kitaran, niin siinä tapauksessa mieluiten nylonkielisen ja ehkä 3/4 kooltaan. Teräskielisen kanssa voi soitto loppua nopeasti, jos se ei ole erityisen hyvä soittaa (kielet riittävän matalalla). Nyloneista melkein ensimmäiseksi suosittelisin Yamahan cs40 tai cgs103 malleja.
Jotka ovat hyviä aloittelijan kitaroita nuorelle. Kooltaan hiukan pienenpiä, kuin normaali, mutta kuitenkin kasvuvaraa on. Hinnaltaan reilun sadan euron paikkeilla, joten sijoitus ei vie konkurssiin. Sähkökitaroista en osaa sanoa mitään.

Jos tuolta Thomannilta olet tilailemassa niin jätä suosiolla nuo Harley Bentonit hyllyyn, niillä ei saa kun tapettua nappulan soittoinnon.
Nimim. Kaksi Benttonia seinällä

Sanoisin kyllä, että ilman muuta heti musiikkiopistoon. Saa mm. soittoasennon (kropan ja sormien asennon kielillä) ja kaikki muutkin jutut heti kohdilleen. Alusta saakka kun on jutut kohdillaan, niin on paljon helpompaa koko homma. Itsenäisesti opettelemalla tietysti oppii myös, mutta myöhempien ongelmien välttämiseksi todella suosittelen opistoa. Neuvovat varmasti myös kitarahankinnoissa.
Musiikkiopistossahan soitetaan klassista kitaransoittoa akustisella nailonkielisellä kitaralla, tai ainakin itse sain aikoinaan klassisen koulutuksen. Siitä on erittäin helppo sitten lähteä soittamaan muutakin [mielekkäämpää ;) ] musiikkia.

Kiitoksia kaikille...tiesin palstalaisilta löytyvän asiantuntemusta aiheeseen  :).

Poitsu on lievästi sanottuna rock-henkinen, ainakin musiikkimakunsa suhteen- on perinyt loistavan musiikkimakunsa isältään  ;) - josta olen lievästi ylpeä  :). Kun juttu alunperin lähti liikkeelle, koski juttu rumpuja, ei kitaraa. Omaan kaveripiiriini kuului teininä vain useampikin tapaus joiden rummut jäivät nurkkiin potkittaviksi, eli rumpujen soitto ei ottanut tuulta alleen...jonkin aikaa kun asiasta tiskureerattiin niin myös kitaraa kohtaan on mielenkiintoa ja intoa. Hankalaksi asian tekee vain se että en itse ymmärrä yhtään mitään edes alkeellisimmasta alkeista ja vielä vähemmän laitepuolesta...seurasin aikoinani muutaman vuoden sivusta kun kaverit nuorisotalolla raiskasivat Sanitariumin alkua.

Taidan käydä kaikessa hiljaisuudessa fiilisteleen ihan livenä paikallisessa musiikkiliikkeessä vaihtoehtoja: http://www.keminmusiikki.fi/cat/product_catalog.php?c=11 (http://www.keminmusiikki.fi/cat/product_catalog.php?c=11) ...tuolla näkyy ainakin Yamahan suositeltuja malleja olevan kohtuullisella hinnalla. Sähkösetistä voisi tieten pyytää kans jonkin sortin tarjousta.

Lainaus käyttäjältä: Tepi - lokakuu 13, 2009, 15:32:41 ip
Kiitoksia kaikille...tiesin palstalaisilta löytyvän asiantuntemusta aiheeseen  :).

Poitsu on lievästi sanottuna rock-henkinen, ainakin musiikkimakunsa suhteen- on perinyt loistavan musiikkimakunsa isältään  ;) - josta olen lievästi ylpeä  :). Kun juttu alunperin lähti liikkeelle, koski juttu rumpuja, ei kitaraa. Omaan kaveripiiriini kuului teininä vain useampikin tapaus joiden rummut jäivät nurkkiin potkittaviksi, eli rumpujen soitto ei ottanut tuulta alleen...jonkin aikaa kun asiasta tiskureerattiin niin myös kitaraa kohtaan on mielenkiintoa ja intoa. Hankalaksi asian tekee vain se että en itse ymmärrä yhtään mitään edes alkeellisimmasta alkeista ja vielä vähemmän laitepuolesta...seurasin aikoinani muutaman vuoden sivusta kun kaverit nuorisotalolla raiskasivat Sanitariumin alkua.

Taidan käydä kaikessa hiljaisuudessa fiilisteleen ihan livenä paikallisessa musiikkiliikkeessä vaihtoehtoja: http://www.keminmusiikki.fi/cat/product_catalog.php?c=11 (http://www.keminmusiikki.fi/cat/product_catalog.php?c=11) ...tuolla näkyy ainakin Yamahan suositeltuja malleja olevan kohtuullisella hinnalla. Sähkösetistä voisi tieten pyytää kans jonkin sortin tarjousta.

Jätä ainakin Yamahan aloituspaketit rauhaan. Kitaran niissä voi vielä saada jollain tavalla säätöihin mutta vahvistimet ovat noissa paketeissa susia lähes aina. Tuo aikaisemmin suositeltu Roland Microcube (http://www.thomann.de/fi/roland_micro_cube.htm) on aivan loistava harjoitusvahvistin, taitaa sellainen löytyä joka toiselta kitaristilta. Meikäläinen mukaanlukien  8)

En tiedä sitten onko vahvistimella niin merkitystä alussa. Tietysti paras on aina paras, mutta marsu maksaa.
Sähkökitaralla on lapsen helpompi alottaa muutenkin. Kielet on matalemmalla ja kaula on kapeampi. Ja ne kielet... Nuotiokitaraa joutuu soittaan suuremmalla voimalla muutenkin, joten ihan sama vaikka ois nailonkielet. Jokainen soittaja joskus kumminkin soittaa sormensa verelle. Tosin siitähän ne sormet kovettuu..

Lainaus käyttäjältä: Tepi - lokakuu 13, 2009, 15:32:41 ip
Kiitoksia kaikille...tiesin palstalaisilta löytyvän asiantuntemusta aiheeseen  :).

Poitsu on lievästi sanottuna rock-henkinen, ainakin musiikkimakunsa suhteen- on perinyt loistavan musiikkimakunsa isältään  ;) - josta olen lievästi ylpeä  :). Kun juttu alunperin lähti liikkeelle, koski juttu rumpuja, ei kitaraa. Omaan kaveripiiriini kuului teininä vain useampikin tapaus joiden rummut jäivät nurkkiin potkittaviksi, eli rumpujen soitto ei ottanut tuulta alleen...jonkin aikaa kun asiasta tiskureerattiin niin myös kitaraa kohtaan on mielenkiintoa ja intoa. Hankalaksi asian tekee vain se että en itse ymmärrä yhtään mitään edes alkeellisimmasta alkeista ja vielä vähemmän laitepuolesta...seurasin aikoinani muutaman vuoden sivusta kun kaverit nuorisotalolla raiskasivat Sanitariumin alkua.

Taidan käydä kaikessa hiljaisuudessa fiilisteleen ihan livenä paikallisessa musiikkiliikkeessä vaihtoehtoja: http://www.keminmusiikki.fi/cat/product_catalog.php?c=11 (http://www.keminmusiikki.fi/cat/product_catalog.php?c=11) ...tuolla näkyy ainakin Yamahan suositeltuja malleja olevan kohtuullisella hinnalla. Sähkösetistä voisi tieten pyytää kans jonkin sortin tarjousta.

Noilla tiedoilla melkeinpä suosittelisin investointia johonkin Line6 Variaxiin ja Roland MicroCube vahvariin. Sillä kolmesta sähkiksestäni teknisesti tavallaan "heikoin", Variax on esim, äänittäessäni selvästi eniten käytössä. Miksi? Koska vaikka sen otelauta ja virittimet yms. kalpenevatkin jonkin Music Manin tai Ibanez RG:n rinnalla, ne ovat riittävän hyviä - ja vehkeen soundien monipuolisuus on yksinkertaisesti lyömätön. Keppi taipuu uskottavasti akustisesta raskaaseen metalliin, ja siitäpä sitä riittää loputonta iloa soittamiseen! :)  Omia vaatimattomia näytteitäni voi kuulla: http://trig.com/ajigato (http://trig.com/ajigato). Harvempi esim, uskoo, että "Shearwater" on äänitetty kokonaan yhdellä ja samalla skitalla, Variaxilla. ;)

Lainaus käyttäjältä: timppa - lokakuu 13, 2009, 15:10:28 ip
Sanoisin kyllä, että ilman muuta heti musiikkiopistoon. Saa mm. soittoasennon (kropan ja sormien asennon kielillä) ja kaikki muutkin jutut heti kohdilleen. Alusta saakka kun on jutut kohdillaan, niin on paljon helpompaa koko homma. Itsenäisesti opettelemalla tietysti oppii myös, mutta myöhempien ongelmien välttämiseksi todella suosittelen opistoa. Neuvovat varmasti myös kitarahankinnoissa.
Musiikkiopistossahan soitetaan klassista kitaransoittoa akustisella nailonkielisellä kitaralla, tai ainakin itse sain aikoinaan klassisen koulutuksen. Siitä on erittäin helppo sitten lähteä soittamaan muutakin [mielekkäämpää ;) ] musiikkia.

Suurella osalla opistomaikoista ei ole **tunkaan hajua, minkälainen esim. plekukäden asento ja plekutekniikka ylipäänsä on hyvä/oikein, kun eivät itse sellaisella soita ja muutenkin se kaavamainen opetus voi tappaa innon alta aikayksikön. Musiikkiopistossa voi käydä erikseen vaikka teoriatunneilla ja suorittaa tutkintoja, jos se puoli kiinnostaa.

Jos nyt rokkia haluaa soittaa ja plekullahan sitä yleensä soitetaan, niin hyvä ja innostava yksityisopettaja on muchos parempi ja tietää tod.näk. laitteista ja soittimista 10 enemmän, kuin opistomaikat. Ei niitä kiinnosta, ne tekee vaan työtään, kun taas rokkihenkisemmälle opettajalle se musiikki kaikkine lieveilmiöineen on parhaimmillaan elämäntapa.

Suht monta musiikin parissa työskentelevää ja sitä vakavasti harrastavaa ihmistä tunnen ja voin kokemuksella sanoa, että kyllä karkeasti yleistäen ne opistomaikat on niitä ankeimpia.

Tästä nyt varmaan joku vetää herneen, mutta sama se mulle..omia kokemuksiani tässä vaan ruodin.

ps. Tepi, voisin ruvetakin jälkikasvus kitaraopettejaksi, mutta ei taideta asua ihan samoilla leveysasteilla..

Itselläni on tuohon musiikkiopiston touhuun hieman negatiivinen käsitys...en viitsinyt sitä heti kuuluttaa että kuulisin myös muiden mielipidettä asiasta. Useat entiset vanhat kaverit ovat olleet musiikkimiehiä ja paria poikkeusta lukuunottamatta ovat olleet oman onnensa seppiä. Exälläni on/oli pitkä tausta pianosta ja laulusta- kait hyvin teoriapainotteinen koska exä ei pystynyt ymmärtämään korvakuulolla soittamista, eikä osannut- tai edes halunnut koskaan yrittää muuta kuin nuoteista soittamista...ja tuollainen ajatusmallia taasen ei oikein omaan päähäni mahdu vaikka en osaa edes mitään soittaa.

Lainausps. Tepi, voisin ruvetakin jälkikasvus kitaraopettejaksi, mutta ei taideta asua ihan samoilla leveysasteilla..

Juu  :) - turhan pitkästi taitaa raidetta ja nelostietä olla välissä, itselläni kun on napapiirille tuntuvasti lyhempi matka kuin kehäkolmoselle.

Tuolla on kattavat foorumit kitarointiin ja muuhunkin musiikkiin liittyvään liittyen:  http://muusikoiden.net/

Kannattaa tutustua kyseessä olevaan sivustoon, jos ei ole jo ennestään tuttu. Sieltä kyllä löytää ratkaisiut useimpiin pulmiin ja aina voi kysyä.

Siinä vielä mun oma profiili tuolla, ei varmaan ketään kiinnosta, mutta pitipähän laittaa  ;D :  http://muusikoiden.net/jasenet/kuvaus.php?id=7241

Tää on maksamaton mainos, mutta itseäni erittäin paljon kiinnostaisi opetella http://www.rockway.fi/ osoitteessa sijaitsevassa online koulussa pari kuukautta, jos vaan aikaa olisi. Sopivan rokkihenkeen tehty opetussaitti. Maksaa tosin käyttöajalta, joten en ole vielä raaskinut/pystynyt sitoutumaan moiseen. Ilmaiset oppitunnit kattelin läpi ja totesin jotta jees :-)

Yksinopiskeluun on sitten Line6:n Guitarport Online, joka sisältää paljon hyviä harjoituksia vasta-alkajista ammattilaisille. Siellähän esim. klassikkokappaleet opetetaan juurta jaksaen. Se ei ole ilmainen palvelu, mutta kohtuuhintainen. Sitä käytetään mainion Line6 GearBox-sovelluksen kautta, jolla voi mm. ohjata valmistajan monia efektilaitteita (kuten Podit) ja vahvistimia. Line6:n tuotteita voi suositella muutenkin; tukevaa tekoa ja upea soundi.

Ruokatunnilla kävin tuolla jo aiemmin mainostetussa liikkeessä hiplaan keppejä. Samoilla linjoilla oli myyjä teidän kanssa, Ibanezia ja Tokaita suositteli microcuben vahvistimella...eikä oikein suositellut akustista koska se kuulemma harvoin antaa tuon ikäisille pojille oikeata fiilistä- ja ilman sitä soittaminen loppuu samantien. Se oli mainittavaa että 3/4-kokoa ei suositellut vaikka niitä liikkeessä pitkä rivi olikin, menee kuulemma turhan äkkiä pieneksi. Asiallinen liike kaikinpuolin- bonuksena tietysti sekin että liike on samassa kaupungissa + liike myy myös käytettyjä eli kamppeista pääsee sitä kauttakin eroon jos tarve vaatii.

Btw...sanoi muuten , että ilman nettiä olisi joutunut laittamaan lapun luukulle jo vuosia sitten. Nykyään suurin osa myynnistä kun tulee kuulemma netin kautta ja tämän kokoisessa kylässä asiakaskunta on turhan pieni.

Joo kyl ne vajaakokoset soittimet jää äkkiä pieneks. Itellä kohta 5-vuotta täyttävä poika ja kitaraa kans hänelle katellu tässä tovin. Ne pikkuset kepit on usein vaan aika leluja, saahan niitäkin laatukamana, mut ei jaksais maksaa. Vähän sama, kun ostaa kalliit kengät, mitkä on huomenna pienet.

Kannattaa katsoa kans vaikka muusikoiden.netistä tori-osio, tai vaikka huuto.net. Sieltä saattaa löytää hyväkuntoisen japsikepin siihen hintaan mitä noi uudet Korean Ibat ja Tokait maksaa. Korealaisetkin tietysti yksilöstä riippuen ihan jees, mut kyl noissa japseissa on ollu laatu tasasempaa.

Ja multa kans ääni tolle Micro Cubelle, hyvä soundi kokosekseen ja näppärä muutenkin.

Tosta Line6:n hyvästä soundista oon kyllä eri mieltä, kun Inferno. Koti(studio)käytössä menettelee, mutta "vakavammassa" väännössä, ei mitään jakoa täysputkilaitteelle, eikä monelle hyvälle trankullekaan.

Itellä oli Line6:n täyspino, eli HD 2 nuppi ja kaks 4x12 kaappia(niitä vanhoja hyviä, mitkä makso vuonna 2003 tonnin(€) tsipale suomessa) siinä alla ja edelleen satunnaisessa kotikäytössä Pod 2 jossa jotain mystisiä sähkövikoja ollut melkein uudesta lähtien. Floorboard oli kans tottakai, ei sitä keikalla oikeen kerenny nappeja alkaa painelemaan..

Kaapit mulla on edelleen hyvässä iskussa, ainoo huono puoli on niiden järjetön paino. Joku Marsun perus 1960 pahvilaatikko painaa noin 15kg vähemmän.

HD 2:ssa rupes mua kyrsimään soundin teennäisyys ja huono reagointi soittodynamiikkaan(sama koskee Pod 2:ta, joka on teknisesti aika lähellä HD:a, mutta ilman päätevahvistinta yms.) ja varsinkin kitaran volumea pienennettäessä laitteen sisäinen noise gate oli ihan kuutamolla, ei hyvä. Efektit oli kyl monin puolin ihan mukiinmeneviä, mutta nekin jotekin liian "steriilin kuuloisia". Ruuvausvaraa ei todellakaan ollut riittävästi kaikissa efekteissä.

Väärinkäsittäkää minut oikein, eli ei noi Line6:n mitään ehdotonta scheisseä ole, eivät vaan ehdotonta parhauttakaan. Mallinnustekniikan pioneereja kuitenkin ja edelleen aloittelijalle ja miksei pidemmällekin ehtineille ihan kelpo laitteita.

Vielä tuosta Line6:n soundista... Niillähän on teknisesti hyvinkin erilaisia tuotelinjoja, joiden mallinnuksen "autenttisuus" vaihtelee paljonkin. Itsellä on kokemusta lähinnä Pod XT:stä, jonka soundeista en ole löytänyt pahaa sanottavaa. Ei kliinisyyttä eikä kylmyyttä, ja säätöjä tarvittaessa enemmän kuin laki sallii. Pod 2 ja käyttämäsi vahvari taitavat käyttää vanhempaa, yksinkertaisempaa mallinnusta? Ainakin alkuperäinen Pod ja XT ovat kaksi täysin eri vesilintua niin teknisesti kuin soundiltakin. Paljon äänittävä kaverini taas on ihastunut miniPodiin, vaikka senkin sisällä on se vaatimattomampi tekniikka.

XT mallintaa myös putkivahvareita todella hienosti, aivan kuten firman Variax kitaraklassikoita. Kun esim. kaipaan maanläheistä, putkilämpöistä blues-vintagesoundia, eikun XT:stä vaikkapa jokin Vox-  tai Marshall-mallinnus päälle, Variaxista kehiin vaikka varhaisen 1958 Les Paulin mallinnus kaulamikillä, ja se on siinä. Ei tule "aitoja" vehkeitä ainakaan minun ikävä. Ja jos iskee metalliliiton fiilis päälle, XT:stä peliin vaikka jonkin Diezelin tai ENGL:n mallinnus ja skitaksi Music Man Luke aktiivimikkeineen. Ja taas lähtee. Ainakin poliisien tuloon asti...

Jos (hyvistä) mallintavista laitteista jonkin heikkouden kaivaa, suurin on tosiaan korvien välissä. Monelle on tärkeää tietää, että soittopurkissa on aidot putket sisällä, eikä vain tietokoneohjelma simuloimassa niitä. Samaten, vaikka Variax kitaran simulaatio esim. 1960 Telecaster Customista on moitteeton, monelle se "fiilis" syntyy silti siitä, että soittaa aitoa Fenderiä. Vaikka soundit olisivat identtiset. Jos tuollaiset asiat eivät häiritse, esim. Pod XT:n putkivahvarimallinnukset lyövät esim. äänityskäytössä takuuvarmasti monet "aidot" vehkeet, eikä lopputulemasta pysty ammattilainenkaan usein sanomaan, millä ääni oikein on tuotettu. Aloittelijalle jokin halvinkin Pod on taivaan lahja, sillä se kuulostaa enemmän kuin tarpeeksi "oikealta" ja lisää huimasti mahdollisuuksia soiton värittämiseen. :)  Ja lopuksi: musahan on tunneasia, joten ei ole ihme, että asioista ollaan montaa mieltä! ;)

Juu onhan ne noita kehittänyt ja tosiaan XT, Vetta ja muut pitäisi olla kehiittyneempää, mutta silti niitä vaivaa osittain samat ongelmat, mutta tietysti varmasti pienemmässä määrin. Mulla on kyllä Flextone 3:stakin kokemuksia, eikä se nyt valovuosia parempi ole, kuin noi omistamani mallit, joitain metrejä kuitenkin.

Muistan kun toi Line6-buumi alko, ni kaikkienhan niillä täyty soittaa Suomalaisistakin bändeistä Epuista Stratoihin, ulkomaisista puhumattakaan. Porukka ei nähny metsää puilta. Muistan, kun juttelin Tolkin Timon kanssa asiasta aikoinaan, ni sano vaihtaneensa Line6:n Mesan Dual Rectifieriin suht äkkiä ja kyllä ne Eputkin ihan Mad Professoria ja muita putiikkilaitteita käyttää. Hype oli alussa niin saamarin kova, ettei kellään tullut ees mieleen kyseenalaistaa "mallintavien" laitteiden mahtavuutta, sitten herättiin suht äkkiä.

Ne jotka puhuu soundien autenttisuudesta johtuu useimmiten siitä, etteivät ole aidoilla vetäneet. Eroa on, ja paljon.. varsinkin siinä vaiheessa, kun ruvetaan laittamaan volyymiä. niin niitä eroja rupee kunnolla syntymään. Itse en heviinkään oikeestaan hirveempää ja reagoimattomampaa soundia löytänyt, kun Line6:n joku rankka soundi ja EMG:n mikit, molemmat oikeen kuuluisia siitä, ettei mitään nyansseja ja olematon dynamiikka siihen päälle. Kyllä niillä nyansseilla hyvä soittaja usein eroaa huonosta noin hevissäkin, se on vaan huonompi juttu, jos niitä ei kuulu.

Mulla meni nupin vaihto siihen, että en vaan saanut kyseisestä laitteesta mielestäni juuri yhtään hyvää soundia ees mättöön, rokkisoundeista nyt puhumattakaan, niissä ei ollut tarvittavaa eloa. Täysin cleanit joku efekti päällä menetteli.

Mutta tosiaan fiilisasioita noi on todella pitkälle ja voitais varmaan väitellä asiasta maailman tappiin, mutta eiköhän tää ollu tässä ainakin mun osalta.

ps. Jos nyt mallintavan haluaa, kannattaa melkein ostaa joku Behringerin V-amp, tai tollanen. Ne on aika lailla soundeiltaan yhtä hyviä(lue:paskoja) , ku noi "merkki"-mallintavat. Hintaa on vaan aika paljon vähemmän. 

Jännää miten päinvastaisia kokemuksia asioista voi olla... Tämä Line6 keskustelu on sukua sillekin "ikuisuuskysymykselle", että onko esim. kitaroissa Fender Stratocaster parempi kuin Gibson Les Paul. Omaan käteeni Strato ei istu jostain syystä lainkaan; en pidä sen soittotuntumasta. Toisaalta, puolet maailmaa vannoo sen nimeen, enkä voi väittää sitä huonoksi kitaraksi ollenkaan. En vain saa siihen otetta - kirjaimellisesti. ;)  Ibanezit taas tuntuvat systemaattisesti kolahtavan ensikosketuksella. Soundikin on niin yksilöllinen asia; mikä toiselle on yhtä, on toiselle toista. Mutta tärkeää on, että omat soittopelit tuntuvat ja kuulostavat omaan makuun "oikeilta". Se selviää vain itse kokeilemalla.

Niin... Toinen tykkää äidistä ja toinen koirasta. Itse soitan washburnin lyonilla joka on tuosta 80-90 taitteesta. Mulle tärkein on kitarassa se kaula ja sitte mikitys.

Itse olen henkeen ja vereen stratocaster mies :D Itselläni on tällä hetkellä 2 fenderin stratocasteria ja yksi tokain japanilainen stratocaster ja kyllä ne vaan on hienoja :D tosin en ole toimertunut soittamaan niin paljon kuin pitäisi ja tunnenkin itsessäni hyvin että ei taida tulla soittamisesta juuri mitn tällä hetkellä.Kaula on kyllä huomattava osa kitaraa :D itse pidän melko kapeista ja ohuehkoista kauloista (en ikinä opetellut asioitten asian mukaisia termejä)Lisäksi kun olen itse soitellut niin soitan pääasiassa istualtani joten strato istuu itsellä paremmin syliin kuin lespaul,mutta asiaan voi vaikuttaa myös sekin,että olen ruumiin rakenteeltani melko pieni joten kevyehkö kitara on mukavampi käyttää kuin vaikka massiivinen les paul.

Joo mullekin Strato ja varsinkin Tele tuntuu aika kolhoilta ja Ibanezit on kyl istunu käteeni hyvin. Tosin pienellä sisäänajolla Strato ja Telekin ovat olleet ihan käypiä keppejä yksilöstä riippuen.

Soitettavuudeltaan helpompaa skebaa kun toi mun Jem en oo löytänyt, siinähän on pikkasen pyöreempi kaulaprofiili, ku noissa RG:issä, mutta ei niissäkään valittamista missään nimessä. Jos ei noilla tilulilut luonnistu, ni saa katsoa peiliin.

Vanhassa Jenkki-Soloistissani on taas todella paksu kaula jopa Jacksonin omalla asteikolla, jonka neck-through kitaroissa on aina ollu suht tymäkät kaulat(ainakin vanhoissa). Sekin kitara on silti helpposoittoinen ja soundi on tiukka, kuin kivi. Siinä on je-1200 aktiivielektroniikka, joka eroaa EMG:istä siinä, että mikit ovat matalaulostuloiset, eli käämilankaa on vähemmän jolla saadaan parempi ala-ja ylätaajuuksien toisto. Signaali kulkee sitten "boostipiirin" läpi, jolla saadaan signaalin taso nostettua. Soundi ei ole ihan niin tappaja, kuin EMG:issä, mutta ihan tarpeeksi potkii ja mielestäni ovat hieman dynaamisemmat.

Mun custom-Ruokankaassa on täsmälleen samankokoinen kaula, kuin Jackson RR-1 Randy Rhoadsissa ja onkin mahtava kaula ja kitara myöskin pelkkää mahtavuutta. onhan se minulle mittatilauksena tehty, mutta se on jännää miten se kaula tuntuu niin erilaiselta perinteisemmän muotoisessa kitarassa, kuin Randyssä, jossa mielestäni soittoasento livenä on paras mahdollinen ainakin soolosoiton kannalta.

Tuli semmonenkin asia mieleen menneiltä vuosilta silloin kun Line6:lla soitin ja keikkailtuakin tuli, ni kyllä jengi useimmin kehui, kuin haukkui soundia. Siinä myös säästi paljolta roudaamiselta, kun yhestä nupista sai aivan kaiken phaseria lukuun ottamatta(uudemmissa taitaa sekin olla).

Pään sisäisiä juttuja noi tosiaan on pitkälle ja palaaminen "vanhaan kunnon" räkkimeininkiin, toi taas omia ongelmia. Hyvä puoli nykykokoonpanossani(Peavey Classic stereoputkipääte ja Sans Amp PSA-1) on se, että käy bassolle hyvin kanssa ja se on minulle tärkeää, koska soitan myös bassoa...tai ainakin into on kova  :)

Toivottavasti ketjun alkuperäinen aloittaja saa näistä meidän "väännöistä" jotain irti..  ;)

"Toivottavasti ketjun alkuperäinen aloittaja saa näistä meidän "väännöistä" jotain irti.."
Tokkopa saa :D 

Se kävi kanssa mielessä, mutta minkäs teet  :) .

Lainaus käyttäjältä: TunturiTiger - lokakuu 16, 2009, 17:51:36 ip
Niin... Toinen tykkää äidistä ja toinen koirasta. Itse soitan washburnin lyonilla joka on tuosta 80-90 taitteesta. Mulle tärkein on kitarassa se kaula ja sitte mikitys.

Kyllähän tämä keskustelu voi olla ihan viihdyttävää tai hyödyllistä alkuperäisenkin teeman näkökulmasta. Tässähän käydään läpi kokemuksia siitä, mistä soittajat tykkäävät ja mistä ei, ja mistä syistä.

Kaula on tosiaan kitaran sydän. Helpoin koskaan soittamani kaula on 1985 Ibanez RG525 Roadstar II:ssa. Kokonaisuutena paras ehkä Music Man Lukessa. Jälkimmäisen tarkkuus ei ole tältä planeetalta. Jokainen pieninkin kosketuksen muutos kuuluu välittömästi. Mikä ei aina ole pelkästään hyvää, jos on laillani kaikkea muuta kuin täydellinen soittaja. ;)  RG525 on tavallaan vastakohta; helppo, nopea ja hyvin huoleton siitä, miten sillä soittaa. Voisi siten käyttää myös ilmaisua "epätarkka". :)  Mutta siitä mainio, että huomio kiinnittyy itse musaan ja esim. biisi-ideoihin. Ja soundissa on perkeleesti sitä ns. munaa! Eli mikit ovat, jos sitten ehkä vähän suurpiirteisiä erottelukyvyssään, todella väkeviä ja lämminsointisia. Ilo paahtaa niillä! :-)

Joo tosiaan Jemminkin mikit (Dimarzio Evolution) ovat vähän suurpiirteisiä erottelultaan, mutta saamarin munakas soundi ja jos niitä kerran 4 vuotta herra Steve Vain kanssa kehitettiin, ni parempi ollakin hyvät herdrock/hevimikit!

Ruokankaassa mulla on nykyään tallamikkinä jenkkiläinen käsinkääritty Bill Lawrence L-500, jollaista aikanaan käyttivät ainakin edesmennyt Dimebag Darrell(rauha hänen muistolleen) ja Nuno Bettencourt. Tuon mikin erottelevuus ja ja nyanssien poiminta on paras kuulemani. Todella vaikea mikki soittaa, kun kaikki virheet kuuluu, mutta kyllä se sitten palkitseekin.

Seymour Duncan valmistaa nykyään kyseisestä mikistä kopiota Bimebucker nimellä, mutta se ei ole kaikilta ominaisuuksiltaan esikuvansa veroinen ja hintakin on aika kova. Alkuperäistä Bill Lawrencea saa kyllä vieläkin, mutta toimitusajat ovat melko pitkät johtuen muutaman ihmisen käsityönä tekemisen rajoitteista.

Soitettavuudeltaan nopein kaula tähän mennessä on ollut 90-luvun alkupuolen Ibanez RG 770 DX:ssä, joka minun piti ostaa, mutta kun Levytukusta soittivat, että nyt ois mulle hyvä käytetty Jemmi sopuhintaan, ni olihan se haettava. Uus makso sillon -99 14 000mk ja maksoin omasta uudenverosesta pari vuotta vanhasta 7000 mk, oma oli ja on edelleen numero 248 vuodelta -97.

Pitäsköhän avata joku kitaramehustelutopic, vai onko sellanen jo olemassa? Siis ei pelkkä kitara, vaan kitaramehustelutopic. Siellä saa varmasti kunnon väännöt aikaiseksi  8) !

edit:typoja

Voisi kyllä avata tälle oman ketjunsa - tuntuu olevan sen verran foorumilla kepittäjiä, ja aihehan on mehukas! :)

JEM on myös ystäväni Peter Petchalovin aka "Stereo Gentlemanin" luottokeppi. Mies on muuten tapaamistani kitaristeista ehkä kovin luu - mahdollisena poikkeuksena maestro Steve Lukather, jonka syytä (kirjaimellisesti) on se, että omistan "Luke" skeban, tietysti äijän signeerauksella...  Paskan soittajan täytyy briljeerata ulkomusiikillisilla asioilla! :) 

Pakko vielä ennen uutta keskusteluketjua todeta yksi juttu. Luke edustaa ns. superstrato -tyyppiä, eli on muodoltaan ja toiminnoiltaan hyvin pitkälti Fender Stratocasterin kaltainen. Tallamikki on EMG:n järeä aktiivihumbucker ja kaksi single coil mikkiä EMG:n Steve Lukather erikoismalleja, joissa on tuo aiemmin mainitsemani täysin armoton erottelukyky ja hyvin selkeä soundi. Kaula poikkeaa useimmista stratoista täysin. Se on lakkaamaton, eli öljykäsitelty (ei tykkää likaisista käsistä!) ja aivan erilainen tuntumaltaan kuin Fenderit. Kosketus on kevyempi ja jollain tavalla tarkempi.

Hyvä ystäväni tunnetusta kotimaisesta bändistä, joka äänittää parhaillaan viidettä studioalbumiaan, omistaa pinon stratoja. Hän lainasi Lukeani studiosessioihin ja totesi, että aika erilainen skeba tuo stratoon verrattuna on. Yksi ero oli: "Tämä pysyy vireessä!"  ;)  Johtunee Schallerin lukkovirittimistä sun muusta. Mutta Music Man Luke ja Stratocaster ovat todellakin aivan eri soittimet, vaikka näyttävät hyvin samanlaisilta. Eli ulkonäöstä ei voi päätellä miten kitara soi tai istuu omaan käteen! ;)