Tässä yksinkertaisesti paras tähän saakka maistamani vihreä chilikastike. Jonkin verran makea, ja yllättävänkin tulinen - sopii kaikenlaiseen käyttöön jopa Tabascoa ja vastaavia korvaamaan. Ikävä kyllä, tätä ei ole näkynyt kuin ruotsinlaivoilla. Tämän rinnalla jokin vihreä Tabasco on lähinnä epäilyttävän väristä tiskivettä...

Ehkäpä kansa on puhunut... Nimittäin, en ole löytänyt enää parhaita suomessa myytäviä chilikastikkeita mistään suosikkikaupoistani.  On liiakin helppoa kuvitella että siinä missä itse hihkuin riemusta, keskiverto- kansalainen sylki tulta ja valitti kauppiaalle...

Täytyykö tässä todella alkaa tilata kunnolliset kastikkeet jostain jenkeistä, ja haistattaa p*skat kansan yleiselle maulle? Ehkäpä... Sillä makunsa meillä kullakin. Ymmärrän heitä joille chili on todella negatiivinen asia, jotain mikä sotkee heidän normaalia ruoan käsitystään... Ja ymmärrän vieläkin paremmin heitä jotka ovat valmiita heittämään kaiken tuon sinne missä aurinko ei paista - ja joille chili on mahdollisuus,  tapa tehdä ruoasta vielä vähän parempaa!

Siispä Enconat ja muut parhaat iloliemet takaisin kauppoihin..!

Kantrirockin Eaglesin ohella ehkä legendaarisimman bändin, Pocon 1971 lähtien vaikuttanut lead-kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Paul Cotton on tehnyt kolmannella sooloalbumillaan sellaista jälkeä ettei paremmasta väliä...

Albumin teemana on meri. Ja Cotton, joka on aiemmin työskennellyt mm. Toton Steve Lukatherin ja tuon sortin kaverien kanssa, heittää nyt kehiin sellaista blues-rockia jonka edessä voi tehdä vain yhden asian: vääntää volyymin helvetillisiin lukemiin, ja nauttia...

Nimittäin, tämä on totaalista tykitystä! Jo aloitus/nimibiisi antaa viitteitä tulevasta. Upeaa kitararockia, totaalisia riffejä ja tunnelmaa. Plus itse maestro Cottonin sielukas, käheä, Chris Reaa muistuttava ääni...

Suoraan sanottuna, jo levyn nimikappale ansaitsisi paikan TOP 10:ssä - jos koskaan pidit Chris Rean "Road To Hell" -kappaletta minään, niin tässä on ainakin saman kaliiberin kamaa...

Eikä jatko petä. "High Water", "Into The Mystic", "Isle of Sirens" ja "Barbados" (upea versio vanhasta Poco-hitistä) esim. ovat suunnilleen niin kovaa kamaa kuin mitä voit toivoa. Hidasta, nopeaa - mutta aina niin perkeleen sielukasta, totaalisen voimakasta. Kun Cotton heittää Gretsch White Falcon kitarastaan SEN soolon, se on siinä. Ei lisättävää... Mitään.

Ei; tämä ei tule Anttilan tarjouslaareihin. Mutta tämä on helvetin hyvää - uskaltaisin sanoa, lähellä parasta mitä koskaan kuulet. Jos pidit siitä mitä Puistoblues 2005 tarjosi, tämä on kaikkea sitä - ja oikeastaan enemmän... Tsekkaapa siis: //www.paulcotton.com

En tiedä moniko huomasi, mutta suomainen rock teki juuri äsken sen mihin vielä vuosikymmen sitten harva uskoi: läpimurron UK markkinoilla.

Ehkä merkittävimmän raskaan rockin lehden, "Metal Hammerin" tuore numero sisältää paitsi lehden valinnat 2005 "kultaisiksi jumaliksi" (joka ei tuota käsitettä tunne, katsokaapa loistava "Almost Famous" leffa!), myös mitä loistavimman DVD:n jolla metalliliiton parhaimmisto jyrää yksinkertaisesti tajutonta jälkeä tärykalvoihin ja mieleen..!

Entä sitten? No, sellaisten pikkutekijöiden kuin Iron Maiden, Black Sabbath, Motley Crue, Judas Priest, Anthrax, Motörhead, Black Label Society, Lacuna Coil, ym. ohella pelissä olivat myös kotimaiset HIM ja Nightwish. Ja molemmat palkittiin "Golden God" patsailla..!

Nightwish palkittiin vuoden "tulokkaana" (mikä ihmeen tulokas?!) ja HIM/Ville Valo vuoden "ikonina". HIM:n uutta albumia "Dark Light" britit mainostivat jo bändin läpimurtona maailmanvalloitukseen ja Nightwishiä yksinkertaisesti rakastettiin... Muuankin lukija nimesi Lontoon maineikkaammassa keikkapaikassa tehdyn seremoniakonsertin kohokohdiksi Anthraxin ja Nightwishin... Onnea, Tarja ja jengi..! :-)

Kun DVD:tä kuuntelee, ja sieltä erityisesti Nightwishin "Nemon" valitsee, ymmärtää kyllä miksi. Eivät metalliliiton hommat tuosta paljon paremmiksi mene - eikä musiikki ylipäätään. Kun muistetaan vielä Sentenced, Zero Nine, Children..., Stratovarius ja koko kopla, kyllä voi sanoa että suomessa tehdään tällä hetkellä maailman parasta rokkia. Toivottavasti sama meininki jatkuu! Sillä se joka pistää paremmaksi Nightwishin upean "Once" levyn avausta, on jo pelottavan lähellä jumalaisia asioita... Rock on!

Tässä täytyy olla ehkä tähän saakka suurin näkemäni kysymysmerkki chiliksi... Capsicum praetermissumiksi tätä kutsutaan, mutta alkujaan kasvi määriteltiin c.eximiumiksi - ja mitä enemmän sitä tutkii, sitä vähemmän se muistuttaa oikeastaan yhtään mitään tuntemaani...  :roll:

Niin, praetermissumeja minulla kasvaa nyt nurkissa tämän lisäksi neljää eri lajiketta, ja aiemmin kasvatin pitkään viidettä tyyppiä. Kaikilla noilla viidellä lajikkeella oli erojensakin lisäksi hyvin selviä yhteisiä piirteitä. CGN-19198 ei sanalla sanoen muistuta sitten tippaakaan ainuttakaan noista kasveista. Ei miltään osin. Pidinkin ensialkuun kasvia täysin selvänä vikamäärityksenä, ja nimesin sen baccatumiksi - joita se nyt lähinnä, jos ylipäätään yhtään mitään, hivenen muistuttaa...

Mutta nyt kun kasvi on kasvanut samassa isossa ruukussa vierekkäin ison "Pilange" baccatumin vieressä, kilpaa kasvaen yli puoleentoista metriin, yhtenä päivänä katselin molempia ja oli pakko todeta että "ei tää kyllä baccatumikaan ole... Vaan mikä piru sitten???!!!"

Niin, oikeastaan ainoa asia mikä tämän kasvin praetermissumiksi tuntuu yhdistävän, on kukka. Mutta tiedon lisääntyessä villichileistä, onkin ilmennyt että capsicum eximiumilla on varsin samankaltainen kukka... Mistä tuleekin mieleen kasvin alkuperäinen määritys eximiumiksi! Oliko se sittenkään vikamääritys..?

Toisaalta, tässä kun kahta eximiumia, neljää pratermissumia ja kahta villibaccatumia (monien muiden villichilien ohessa) päivittäin olen ihmetellyt, on pakko kyseenalaistaa se, onko 19198 lopulta yksikään näistä lajeista?

Asiaa auttaisi jos tietäisimme edes suunnilleen mistä kasvi on kerätty. Eximiumin (tunnettu) levinnäisyys ei ulotu Bolivian keskiosasta idemmäksi. Praetermissumin puolestaan ulottuu lännessä ehkä aivan Bolivian itäseuduille. Periaatteessa nämä lajit eivät siis luonnossa kohtaa. Villit baccatumit elävät kaikissa näissä kolmessa maassa. Kasvin alkuperäinen tulkinta eximiumiksi voisi merkitä sitä että se on löydetty Boliviasta. Tiedossa on, että mm. tutkija Hunziker on kuvaillut Boliviasta capsicum eximium var. tomentosum -nimisen lajikkeen josta myös todettiin "saatetaan jatkossa listata omaksi lajikseen".

Kuvauksia tästä kummajaisesta ei ole löytynyt. Voisiko se näyttää kukaties tältä? Ja ajatusleikkiä jatkaen, voisiko se olla jopa geneettinen lenkki läntisen c.eximium -haaran ja itäisen c.praetermissum -haaran välissä? Niinpä kyllä villibaccatumistakin on olemassa lyhyteminen muoto jota en ole nähnyt... Ja niin edelleen, tässä kokonaan unohtaen brasilian kokonaan uudet chilimerkillisyydet.

Näistä epeleistä kannattaa ottaa hyvin tarkkoja valokuvia ja muistiinpanoja, sillä tämä alkaa todellakin mennä aika kiintoisaksi...

Tämän täytyy olla yksi rockin kaikkien aikojen aliarvostetuimpia rock-levyjä...

Yhtye tunnetaan paremmin nimellä The Nitty Gritty Dirt Band, ja sen levyjä on aika hyvin saatavilla suomestakin. Vitsi onkin siinä, että NGDB aloitti uransa 70-luvun alussa hyvin arvostettuna alt-country bändinä joka toi studioon kantrin vanhoja legendoja soittamaan nuorten rock-muusikoiden kanssa todella vanhoja kantrin ja folkin klassikoita. Tätä jatkui 70-luvun ajan. 80-luvun puolestavälistä tähän päivään NGDB on sitten taas ollut amerikan kantrilistojen vakiovieras, soittaen vähän Alabaman tapaista hiukan rock-tyylistä peruskantria. Ja mikä suoraan sanoen v...uttaa, onkin se että yhtyeen oikeasti parasta kamaa ei tunne kukaan, eikä sitä saa mistään! :-(

Amerikan kantriväki on armotonta, kuten varmaan suomenkin iskelmäväki. Kun NGDB 1979 paikkeilla, punk rockin ja discon vallatessa listat, lyhensi nimensä "The Dirt Band":ksi, tuolloin kaikki linnoittautuivat leireihinsä. Kantrin piti olla punaniskahommia, ei rokkia... Punkin punkkia. Ja niin edelleen. Moni hieno cross-over bändi kuoli noina 80-luvun alkuvuosina, koska heitä ei voitu lokeroida...

The Dirt Band teki 1979-1984 juuri väärät valinnat - kaupallisesti. Aikana jona kaikki vihasivat Eaglesia ja esim. kantrirockia, ja sen sijaan keskittyivät punaniska-kapakkakantriin tai punk-rockiin, nämä jäbät tekivät muutaman aivan upean kantrirock-levyn. Joita ei tietenkään kukaan ostanut, eikä niitä ole esim. CD:nä uudelleenjulkaistu...

"Jealousy" lienee The Dirt Bandin harvinaisin levy, ja samalla - ironista kyllä - eräs parhaista omistamistani rock-levyistä. Se ei ole kantrilevy lainkaan - ja sitä yhtyeen fanikunta ei antanut anteeksi. Se on väkevä melodinen klassinen rock-levy jossa on Pocon tavoin kantria lähinnä mausteena, ja muutoin pirunmoinen potku päällä, samoin tunnelmaa... Nimibiisi "Jealousy" on kantrirokin todellisia klassikoita, tiukkaakin tiukempi rock-biisi jossa huuliharppu ja Nicolette Larsonin upea lauluääni luovat jotain minkä rinnalla suurin osa radiosta kuulemastasi on lähinnä paskaa...

Sinänsä, ei The Dirt Band ollut lainkaan ainoa 80-luvun alun muodin mukana kuolleista loistavista bändeistä. Eagles hajosi tuolloin, Poco ja muut alan huiput putosivat suosiosta. Ketään ei äkkiä kiinnostanut kuulla Dire Straits -tyylistä sähköistä rockia jossa saattoi olla mandoliineja ja muuta kiintoisaa lisämausteina. Radioasemat sanoivat "That ain't country!" - eivätkä soittaneet rajojen rikkojia. Rock-asemat puolestaan eivät koskeneetkaan mihinkään mikä haisi vähänkään maalle... Tätäkin levyä kuunnellessa voi lähinnä nostaa kollektiivisen keskisormen kommentiksi kaikelle tuolle lokero-ajattelulle...

Ei; ette löydä tätä albumia mistään. Sikäli turha arvostelu. Mutta ehkä jonain päivänä...  Siihen saakka vanha LP vinyylialbumini saa hoitaa homman. Ja komealta The Dirt Bandin rokki kuulostaa MP3-muodossakin... Jos tykkäät lainkaan Eaglesista, niin tämä on Pocon tavoin rankempi versio teemasta. Tämä nimittäin rokkaa......... perkeleesti. Ja loistavia biisejä, joita kukaan ei saanut kuulla.

Siispä: keskisormea paskamusiikille ja kunnia kaikille heille jotka tekevät sydämellään jotain oikeaa, todellista. Tässä palanen sitä.

Eräs kaikkein aikaisimpia ja/tai myöhäisimpiä kokeilemiani chililajeja. Suurikokoinen, silti kohtalaisen nätti eikä aivan rimpula kasvi. Tuottaa 5..10 mm läpimittaisia pyöreänlaisia marjoja joissa tunnusomaisesti pieni vako kärjessä. Kypsyvät erittäin nopeasti. Maku kohtalaisen tulinen, ehkä luokkaa 6..7, ei makea, vähän raaka, ei sellaisenaan kovin nautittava. Voi toimia kuivattuna ja jauhettuna, mikäli tuottaa tarpeeksi marjoja.

Villichilinä tämän suurin arvo lienee jalostus- ja keräilymielessä, paremminkin kuin ruoanlaitossa. Sympaattinen ja helppohoitoinen tuttavuus, silti - ja siksi myös koristechilinä aivan toimiva harvinainen pala Boliviaa...

Näitä oli ilmaantunut vantaalaisen Prisma-marketin hyllyyn peräti kolmea sorttia: Jalapeñon vihreä ja punainen versio, sekä keltainen "Aji Amarillo" versio. Jälkimmäinen oli luonnollisesti kaikkein kiinnostavin, vaikka kaikki kolme kassalle kannoinkin!

Yhteistä kaikille kolmelle kastikkeelle on melko mieto tulisuus yhdistettynä hyvään makuun. Maku vain on kaikissa erilainen. Eli kannattaa ehdottomasti tsekata koko trio!

Vihreä Jalapeño oli ehkä koko joukon "ennustettavin" tapaus, eli tuttua hyvää tavaraa kohtalaisella potkulla. Punainen versio maistuu terävämmältä, muttei epämiellyttävissä määrin. Kelpo tavaraa sekin. Keltainen, baccatum-pohjainen kastike sitten onkin aivan oma tapauksensa. Sen maussa tuntuu hyvin vahvasti "Aji" -tyypin baccatumien aromi, ja lopputulos miellyttää ainakin minua kovasti. Tätä - ja näitä - kannattaa ehdottomasti kokeilla ensi tilassa!

Maistelinpa kolmea baccatumia tänään hedelmien vihreässä olotilassa...

Homman aloitti Bolivialainen PI-260567 "capsicum microcarpum". "Aji"-tyyppinen pitkänmallinen hedelmä oli raakana muistikuvieni mukainen, eli herkullisen herneen makuinen, pienellä ripauksella tulisuutta. Tästä baccasta tulee kypsänä totaalista makeaa herkkua..!

Siirryin pykälän rajumpaan kamaan, eli "Aji Cristal" nimellä tunnettuun Chileläiseen PI-281320 lajikkeeseen. Aivan vaaleanvihreä hedelmä maistui odotetusti täysin erilaiselta. Hirveän tulinen se ei vielä ollut, mutta maussa oli terävää kirpeyttä jota esim. "Lemon Drop" -tyypin baccatumeissa esiintyy. Ei ollenkaan hullumpaa, mutta tämä chili on silti parasta kypsänä!

Viimeisenä sitten Perulaiseen PI-260460 chiliin... Ei sattumalta. Tämä pirulainen kun edustaa baccatum-lajin pirullisinta puolta. Baccatumithan eivät normaalisti ole järjettömän tulisia? Normaalisti - siinä se sana...
No, tämä on. Jo raakana... Noin minuutti ehkä 4cm pitkän, läpikuultavan tummanvihreän hedelmän syötyäni, tuli kumman pakottava tarve nauttia jogurttia! Ja mikä parasta, sekään ei auttanut... Ennemminkin päin vastoin. Subjektiivisesti, helvetillinen chilikokemus. Arvaan että tästä tulee vielä suosikki monille. ;-)

Mitä seuraavaksi? Villilajikkeista monien marjat ovat nyt kypsymässä. Ja tiedän jo että siitä seuraa helvetin esikartanon kokemuksia... Eli loistava kesä odotettavissa, vai mitä?! :-)

Kukapa olisi arvannut vielä hetki sitten miten paljon hienoa, vientikelpoista musiikkia suomessa 2005 tuotettaisiin... Tässä yksi uusi esimerkki, ja vallan piristävimmästä päästä!

Astrid Swania ei voi sanoa untuvikoksi musiikkimaailmassa, mutta silti tämän nuoren naisen esikoislevy jaksaa hämmästyttää. Swanin kohdalla on julkisuudessa käyty läpi kaikki ns. "usual suspects" vertailukohdat (King/Bush/Amos/jne), mutta oikeastaan turhaan. "Poverina" kun ei kuulosta oikeastaan miltään mitä olen kuullut. Hämärä soitinvalikoima, musiikillinen linja joka kirmaa iloisesti jossain piano(!)popin, kantrin, jazzahtavan tunnelmoinnin ja ties minkä välimaastoissa, ja itse Astridin henkeäsalpaavan sielukas, monivivahteinen ääni... Siinä on sellainen soppa keitettynä ettei edes kannata lähteä lokeroimaan! No, rokkia tämä nyt ei ole. Paitsi, ehkä välillä. Ei; parempi etten edes yritä. Tämä on Astrid Swania, ja niin on hyvä.

Levyllä vallitsee rauhallinen, kynttiläiltoihin sopiva yleisfiilis, josta vain muutama reippaampi biisi tekevät poikkeuksen. Biisit ovat kuuntelua kestäviä, heikoimmillaankin ok, parhaimmillaan oikein hienoja. Meininki on ilmeisen tarkoituksellisen minimalistista; pääosassa on grand piano ja nainen. Kaikki muu vain tukee tätä komeasti toimivaa yhdistelmää.

Eipä silti; tätä kuunnellessani sattui sähkökitarakin olemaan ulottuvilla, ja huomasin pian sen kummemmin sitä ajattelematta kääntäneeni Line6 Variaxini tummille Telecaster-soundeille, ja äänimaisemaksi tumman, kesäyön lempeän blues-särön. Astridin lempeä, jännitettä ja tunnetta täynnä oleva musiikki suorastaan pakotti kuulijan maalaamaan kitarasta yönsinisiä vasta-argumentteja pianon ja ihmisäänen yhdistelmälle... Jäinkin lopulta miettimään... Levy on hieno jo nyt, mutta siinä piilee kenties myös elämää suuremman tunnelman aineksia, vaikkapa tosiaan heittämällä Astridin ja Pianon vastavoimaksi yön samettista blues-kitaraa, ei taustatekijänä vaan haasteena ja täydentäjänä. Siinä voisi syntyä sen luokan tavaraa että melkein hirvittää... Mutta eipä unelmoida; äskeinen oli oma visioni, mutta "Poverina" on Astridin levy, hänen näkemyksensä ja hänen tulkintansa. Ja niin on hyvä.

Niin, se tulkinta... Tätä kuunnellessa huomaa Elvis-ilmiön. Astrid kun tosiaan tulkitsee, niin että jääpuikkoja kulkee niskassa. Hetkittäin tuntuukin että on melkein yhdentekevää mitä hän oikeastaan laulaa. Olennaista on se, miten hän sen laulaa...

Ja sanoitukset. Harvinaista näinä päivinä, mutta Astrid Swan on luonut paitsi hienoa, loistavasti tulkittua musiikkia, myös levyn jonka kappaleiden sanoituksissa on ajatusta.

Ei täydellinen, mutta helkkarin hieno levy joka kestää kuuntelua. Lisää tätä. Blueskitaralla tai ilman.

Levykauppaan siitä, nyt!

Totta se on! Vantaalle on ilmestynyt suurimpiin marketteihin Perusta kotoisin olevia "Manolito" viipaloituja chilejä. Toinen tyyppi on Habanero (vielä maistamatta!), toinen on "Sliced Yellow Chili". Ja mitäpä muuta tuo onkaan kuin... Ensimmäistä baccatum-chiliä tietääkseni koskaan suomessa myynnissä, Aji Amarilloa viipaleina! :-)

Ja miltäkö maistuu..? Taivaallisen hyvältä..!!! Hakkaa Jalapenoviipaleet mennen tullen - näitä söisi aivan sellaisinaan loputtomasti... Baccatumien loistava maku, juuri sopiva potku... Tästä ei juuri parane.

Maahantuoja: RB Foods //www.rbfoods.com. Tästä ruokakulttuuriteosta heille suurkiitos!!!

Hiljattain hajonnut Walesilainen Karnataka ehdittiin bändin noin 5 vuoden elinkaarensa aikana valita mm. Ison-Britannian parhaaksi uudeksi rock-yhtyeeksi.

Karnatakaa on kutsuttu myös "metalli-Clannadiksi", eikä lainkaan syyttä. Yhtye kun taikoo yhteen elementtejä mystisestä kelttiläisestä perinteestä siinä missä raskaasta rockistakin. Kun peliin on vielä heitetty kaksi taivaallisen kaunista naista, toinen jumalattareksi lauluun, toinen huiluun, aletaan olla vaarallisen rankoissa peleissä!

Karnatakan tältä erää viimeiseksi jäänyt kolmas studioalbumi on melkoinen voiman ja kauneuden liitto. Ja millainen liitto... Hetkittäin kun lennetään sellaisissa sfääreissä että meinaa henki pakahtua!

Onko tämä metallia? Kysymys lienee sama kuin vaikkapa Nightwishgin uusimman levyn kohdalla. Vastaus on molemmissa: "who cares?!"

Onko mitään voimakkaampaa kuin muinainen kelttiläinen metsä, jonka keskellä kauriit ja druidit tanssivat juttujaan... ja sitten äkkiä varjoista hyppää kaveri joka heittää sähkökitarastaan ja suurista vahvistimista power-soinnun, ja siinähän sitten mennään. Tämä on sitä - ja hyvä niin!

Olen nyt ihan piruuttani tuonut työpaikkaruokalaan itse kaupan Habaneroista kuivattua ja jauhettua "dynamiittia" parisen viikkoa. Jopa ne, jotka epäilivät tai jopa paheksuivat ideaa aluksi, kuuluvat nyt aineen säännöllisiin käyttäjiin!

Kaksi ensimmäistä kokeilijaa tosin vetivät jauhetta nenään... Mielenkiintoisin seurauksin!

Kaikki totesivat: "Tämä on hyvää kamaa, pitää saada!!!"

Niinpä. :-)

Kantrirockin arvostetuin, vaikkei tunnetuin bändi, joka on tuottanut mm. kaksi The Eaglesin jäsentä (Randy Meisner & Timothy B. Schmit), on yhä voimissaan - ja vastuussa osista menneen vuosituhannen komeimmasta musiikista!

Poco on legenda. Jo yli 30 vuotta mukana jatkuvasti ollut laulaja/kitaristi/lauluntekijä Rusty Young on valittu useina vuosina maailman parhaiden kitaristien joukkoon. Ja toinen solisti/leadkitaristi Paul Cotton - hän on mies jonka veressä virtaa rock'n roll...

Tämä Pocon pitkän uran yksi huippukohta, ja samalla albumi joka kilpailee kaikkien aikojen parhaan kantrirock-levyn tittelistä mm. Eaglesin "Desperadon" kanssa, on teema-albumi USA:n sisällissodasta.

Jo aloitusbiisi "Glorybound" saa aistit valpastumaan. Heleät, kauniit akustiset kitarat johtavat tavallaan synkkään, blueshenkiseen tunnelmaan. Kun nimibiisi "Blue and Gray" jatkaa tätä tunnelmaa saumatta, mutta lisäten pikkuhiljaa uhan tunnetta, päätyen lopulta jonnekin missä heavyballadien kirjoittajien taivas lienee, sitä on hetken aikaa vain hiljaa... Helvetin rankkaa kamaa..!!!

Mutta Poco ei päästä irti. "Streets of Paradise" heittää peliin lisää tempoa, ja siinä sitten ollaan. Tässä heitetään peliin sen luokan rokkia ja tunnelmaa, että siinä alkaa loppua selitykset lyhyeen... Nyt liikutaan vähän Chris Rean maastossa: tyylikästä, voimakasta, kaunista musaa!

Sitten Poco, tapansa mukaan, tekeekin täyskäännöksen. Seuraa kolme aika kantrihenkistä, komeaa akustista kappaletta. Tunnelma tihenee...

Lopulta Poco heittää peliin totaalisen kortin. "Widowmaker" on varmasti yksi rockin historian aliarvostetuimpia kappaleita. Mutta mikä helvetinmoinen "statement"..!!! Tässä puhutaan rock-musiikin klassikoista, siitä kamasta minkä soitettuaan ei yleensä tarvitse selitellä...  Aivan MIELETÖN biisi - ja jotain minkä jälkeen sitä on hetken kumman hiljaa...

Kaiken kaikkiaan, yksi niitä levyjä joiden ostoa ei tarvitse koskaan selitellä tai ihmetellä. Totaalisen upeaa, kaunista, voimakasta musiikkia upeilla soundeilla. Ja jos kaikki tämä tuntuisi hivenenkään liian "mullantuoksuiselta", ostapa Pocon edellinen albumi "Under The Gun". Siinä on rock-musiikin sielu sellaisessa muodossa ettei jää selittelyille sijaa. Perkeleen täyttä tavaraa...

Pocon tapauksessa bändin kansikuvan ikuinen teema, laukkaava villihevonen, kertoo tarpeeksi ja kaiken. Muotivillitykset saattavat tulla ja mennä, mutta näiltä jätkiltä tulee aivan helvetin rankkaa kamaa, loppuun saakka!!! Ja yhdestä syystä: nämä jätkät rakastavat musiikkia!

Kolumbialaisen laulaja/lauluntekijän jo kuudes (!) studioalbumi on jotain täysin muuta kuin mitä Shakiran kaupallisen läpimurtotyön "Laundry Service" paljolti englanninkielinen pop/rock antoi ymmärtää... Tämä on monen vuoden odotuksen jälkeen täysin erilainen levy.

Aikuisempi? Kyllä, se tulee mieleen. Tämä on täysin espanjankielinen ja varsin latinorytminen. Väkisinkin mietin sekä Shakiran sekä ihastusta että vihastusta herättänyttä viime levyä, että sitä edeltänyttä aivan loistavaa espanjankielistä "Donde Estan Los Ladrones" albumia... Tässä uusimmassa on kieltämättä elementtejä molemmista, mutta samalla myös jotain aivan uutta...

Hetkittäin Shakira, tavallaan ensi kertaa, nimittäin ohittaa sellaiset genret kuin latino, pop tai rock, ja laulaa jotain kaunista, tunnelmallista, jolle ei ole olemassa määritelmää. Ellei sitten 30-luvun sci-fi balladi...

Kaupallinen? Ei. Tämä levy ei ole sitä. Tämä on tehty musiikin ehdoilla, ja on ehdottomasti siinä mielessä paljonkin edeltäjäänsä onnistuneempi. Shakira on ollut melkoinen tulkitsija jo nuorena, ja tällä kertaa pelissä ei ole montaakaan "helppoa", ilmeistä hittibiisiä. Tämä musiikki vaatii kuuntelua ja keskittymistä, tavalla jota monikaan ei välttämättä Shakirasta uskonut...

Kuuntelepa silti tämä levy mahdollisimman ilman ennakkoluuloja - ja luulenpa että kuulet saman kuin minä. Tässä on aivan helvetinmoinen säveltäjä ja sanoittaja esittämässä upeaa, rajoja rikkovaa musiikkia tavalla joka ei tarvitse juuri selityksiä. Jos koskaan luulit Shakiran olevan poptähtönen, kuuntelepa tämä. Kokonaan... Nyt mennään sellaisissa sfääreissä että alkaa jääpuikkoja kulkea niskassa!

Musiikillisesti hieno levy, ja sounditkin kohdallaan: * * * * *

...Nimittäin, hirmuista tavaraa on kypsymässä! ;-)

Goat's Weedin hedelmät kasvavat. Jokainen joka tuon tuntee, tietää että puhumme tuomiopäivän tavarasta... Ulupica mallia capsicum cardenasii tekee myös omia atomipommejaan. Samoin useampi Tepin-villichili...

Oletko maistanut baccatum-leirin PI-260460:sta..? Tai capsicum praetermissumeja... Enkä kaikkia viitsi mainitakaan - pitäähän yllätyksiäkin olla!

Eli kun jengillä tunnetusti kasvaa nyt ennätysmäärä mitä loistavinta chiliä, uskonpa että Chilitapaaminen Kesä 2005 tulee olemaan legendaarista tasoa, niin porukan kuin elämystenkin tasolla..!! :-)

Tämän kiekon tunnetuimmat palat ovat mielettömät "Flight of Icarus" ja "The Trooper", mutta kyllä koko levy rokkaa kuin seonnut hirvi! Toisin kuin moni muu 80-luvun heavy-nimikkeen alla tehty juttu, tätä kehtaa vielä tänäänkin kutsua aidosti metalliliiton meiningiksi.

Mikä eroaa nykymetallista, ja ainakin omasta mielestäni vain positiivisesti, on homman melodisuus. Tässä on myös suvantokohtia, kauneutta ja herkkyyttä, siinä missä voimaa ja vauhtiakin. Menoa ja meininkiä riittää, eli toimii myös ei-hevareilla. Jokainen kappale on sitä itseään, eli vaatii jotakuta kuulijaa vääntämään volyyminupin tasolle joka kutsuu poliisisedät paikalle, tai riittäisi lakituvassa avioeron perusteeksi.

Eli kyllä lähtee. Pakollinen hankinta. Sounditkin kohdallaan!

Kolme tänä kesänä kasvattamaani "puolichiliä" sukua Physalis ovat sitten saavuttaneet kukintavaiheen... Tutuin näistä, eli "ananaskirsikka" (p.peruviana) on hurja kasvi - lehdet ovat ainakin tällä lajilla aivan jättiläismäiset... 30cm luokassa.  "Tomatillo"-nimellä kulkeva meksikolainen laji (p.philadelphica) on ulkoisesti aika erilainen, vaikka tämänkin rosoiset lehdet ovat melkoisen suuret. Kukka on suuri ja keltainen. Amerikkalainen villiphysalis p.acutifolia on suunnilleen edellisen kokoinen, lehdet vain vieläkin rosoisemmat. Jännittävää nähdä mitä nämä chilin lähisukulaiset lopulta tuottavat!

Kaksi villiä physalista jäi tänä keväänä itämättä, harmi kyllä. Näistä voi silti saada capsicumien rinnalle pysyvämmänkin kiinnostuksen aiheen!

Päivitinpä tänään kotistudiotani... Pois lensi Creativen taannoinen huippukortti Audigy 2, ja tilalle tuli M-Audion uusi huippukortti Audiophile 192. Se sai seurakseen vanhan ykkösäänikorttini, M-Audio Audiophile 2496:n, toisen tehtävänä loihtia sulosointuja ulos - ja toisen taas hoitaa sähkökitaroideni äänenkäsittely Line 6 GuitarPort -systeemissä.

Vaihto oli siitä jännittävä, että tuo varsin edullinen Audiophile 2496 on nykyäänkin yhden parhaiten (mihinkään hintaan) soivista äänikorteista maineessa. Eli mitä seurasi, kun valmistaja heitti periaatteessa samasta teknologiasta "turhat" pois (eli yksinkertaisti korttia), mutta samaan aikaan päivitti siihen huomattavasti laadukkaammat A/D- ja D/A-muuntimet?

Tuloksena oli ainakin asennusvaiheen harmaita hiuksia, kunnes lopulta tajusin lukea manuaalit kunnolla ja ymmärsin että uutuusmallista oli todellakin karsittu pois itselleni kovin tuttuja, vaikkakin aina sekavia, ominaisuuksia. Eli piti ajatella jotkin asiat vähän uusiksi... No, mikäs siinä.

Korttien hintaero ei ole itsessään mikään aivan mieletön (n.130 vs. 180 EUR), mutta huomasin pian sen kasvavan yllättävänkin paljon. Syynä käytetyt liittimet. 2496 käyttää kotistereoiden RCA-liitinstandardia, siinä missä uudempi 192 studioissa ja ammattilaisten käyttämää balansoitua 6.3mm plugia... Jälkimmäiset eivät todellakaan sovi mihinkään ns. "normaaliin" laitteistoon, eli siinä voi olla monelle ensimmäinen todellinen ongelma!

No, juotoskolviin tottuneena, suuntasin Vantaan Tikkurilan Biltemaan, ja hamstrasin sieltä noin 60 euron edestä liittimiä ja kaapeleita. Ja kyllähän ne oikeat "ammattilais" -liitoskappaleet syntyivät suuremmitta tuskitta. Moisia saa kyllä esim. DLX-Musicista kohtuuhintaan valmiinakin. Nyt olivat vain loppu...

Kahden M-Audio äänikortin asennus tietsikkaan oli sinällään helppoa, vain yhdellä harmilla. Jostain syystä, vanhempi 2496 halusi välttämättä olla systeemin pää-äänilähde, mikä ei sinällään ollut iso harmi, mutta aina löytyy musaohjelmia jotka naittavat itsensä vain "ykköskortin" kanssa, eivätkä sen mistä sen pirun äänen pitäisi ulos tulla..!

Kun lopulta sain kaiken tutun ja totutun toimimaan suunnilleen toivotulla tavalla, olikin aika arvioida systeemin laatua...

Ensimmäinen havaintoni oli se, että (ei niin yllätyksenä) koko systeemi toimi soittohommissa selvästi häiriöttömämmin kahden M-Audio äänikortin kanssa, kuin aiemmin kun Creativen tunnetusti resurssisyöppö Audigy 2 Ex oli vielä mukana hommissa... Tämä oli suuri plussa! Kaikki käyttämäni musasoftat toimivat hienosti. Ei ihme; M-Audio on tuolla alueella vanha guru. Hommat toimivat.

Sitten olikin aika tehdä se rajuin testi... Äänenlaatu!

Testisysteemi on monen mielestä varmasti naurettavankin raju, ja silti vain alkusoittoa todellisille high-end hi-fi systeemeille. Mutta: signaali äänikortilta kulkee ensin Maranzin superhäiriösuojattujen, ärsyttävän jäykkien (ja kieltämättä hyvien!) kaapelien kautta Musical Fidelityn X-Can v3 kuulokevahvistimeen. Tämä mm. Audiostarin myymä, putkitoiminen (!) pieni ja nätti ääni-ihme sitten puolestaan syöttää äänen Gradon SR-325 kuulokkeisiin. Kyseessä eivät varmastikaan ole maailman parhaat kuulokkeet, mutta yllättävän lähellä liikutaan.

Gradot kun eivät koeta miellyttää. Ne ovat partaveitsen tarkat kuulokkeet, ja toistavat yhtä mieluusti niin äänen loisteen kuin sen virheetkin...

Eli miten asiat ovat kahden musiikkiin erinomaisen, mutta tämän päivän peleihin kenties vähemmän ideaalisen (nämä panostavat pelitehosteiden sijaan musiikin ja äänen laatuun) äänikortin kanssa..?

Tämä on täysin subjektiivista, mutta aluksi sanoisin että molemmat M-Audion äänikortit hakkaavat Creativen Audigy 2 -sarjan niin muusikko-, kuin musiikin kuuntelu -sarjassakin, aivan korvinkuultavasti. Asialla ei liene useimmille merkitystä, mutta jos olet vähääkään hifisti tai muusikko jolle soundi on tärkeä asia, silloin tämä on jo huomionarvoinen asia.

Muusikoille Creativen korttien rajoitus, eli toimia kunnolla vain 48 tai 96 kHz samplaustaajuuksilla, on ongelma. No, heitä siihen siten uusimpien Creativen korttien tukema 192 kHz (DVD-audion) taajuus... Mutta jos normaali 44.1 kHz CD-normin näytteenottotaajuus ei toimi kovin hyvin, silloin meillä on ainakin pieni ongelma...

Olen koettanut nyt kuunnella huippulaadukkaita äänitteitä (Dire Straits, Eagles, ym) uuden systeemin kautta.

M-Audio Audiophile 2496 kykeni jo yksinään hakkaamaan keskitason Sony CD-soittimeni; ääni on yksinkertaisesti kohdallaan. Se on erittäin suositeltava äänikortti, ja tuottaa todellakin paremman äänen kuin yksikään tällä hetkellä myytävä Creativen Audigy-kortti, tai kilpailija.

Entä sitten tämä uusin, Audiophile 192..? Hyvä kysymys... En uskalla väittää tuntemuksiani oikeiksi, tai ainakaan vertailukelpoisiksi. Mutta... Käyttäen tätä sadistisen tarkasti musiikkiin pureutuvaa systeemiäni, uskaltanen sanoa muutaman ajatuksen.

M-Audio Audiophile 192 ei ole missään tapauksessa ainakaan legendaarista edeltäjäänsä huonommin soiva. Soundi on noilla varsin samankaltainen, eli tarkka ja tasapainoinen.

Jos jossain on ero, se voi olla mielikuvitustani, tai sitten totta... Mutta koskaan ennen en ole kullut laulajan laulavan niin täsmälleen tietyllä paikalla stereokuvaa, enkä niin toisaalta pehmeää, niin toisaalta taas dynaamista, voimakasta meininkiä äänitteestä...

En osaa sanoa että M-Audion vanhempi 2496 olisi huonompi, mutta sen voin sanoa että uusi 192 soi *loistavasti*... Todella, nyt puhutaan tasosta jolla huomio keskittyy yksinomaan musiikkiin......

Ero näiden korttien välillä on useimmille vähäinen, joten voin suositella molempia helposti. Jos hinta on pääasia, osta M-Audio Audiophile 2496. Silloin olohuoneessasi ainakin jotkin asiat ovat varmasti kohdallaan.

Jos tarvitset huippuluokan, ääneltään tinkimätöntä systeemiä jonka kehtaa liittää vaikkapa sairaan kalliisiin paneelikaiuttimiin, silloin Audiophile 192 saattaa olla juuri oikea investointi. Sillä nyt liikutaan sillä laatutasolla jolla äänenlaatu ei välttämättä saa miljonääri-audiofiilien silmiä pyöristymään ällistyksestä, mutta jolla päät alkavat nyökkymään, ja vaativinkin jengi alkaa toteamaan: "se on tässä..."

Eli kaksi erittäin hyvää, musikaalista äänikorttia PC:lle ja Macille, joista toinen on juuri sen ripauksen musikaalisempi.

Molemmat enemmän kuin hintansa arvoisia..!

Sitä vain miettii mitä syntyisi, jos M-Audio vaikka heittäisi kehiin alan todellista äärimmäistä huipputekniikkaa edustavan kortin..?

Niin sitä sunnuntai-iltana lähti taas viisi urheaa villichilin taimea ulos, suomen luontoa testaamaan. Samaan paikkaan Vantaan Martinlaaksossa kuin viime keväänäkin, jolloin takatalvi vain tappoi jokaisen (kieltämättä liian huonosti totutetut ja -juurrutetut) pistokkaan...

Viisi ensimmäistä ovat siis:
- Capsicum ciliatum
- Capsicum baccatum var. baccatum
- Capsicum annuum var. glabriusculum (hyvin frutescensmainen)
- Capsicum eximium
- Capsicum cardenasii tai "Rocopica"

Kahden yön jälkeen viisikko voi mainiosti. Hieman myöhemmin ne saavat seurakseen vielä ainakin:
- Capsicum praetermissum
- Capsicum chacoense

Lisäksi kylvin huvikseni maahan joukon sekalaisia jalostettujen capsicumien siemeniä, katsoakseni vain itääkö jokin - ja jos, niin miten pärjää...

Alea jacta est - toivottavasti yöpakkaset eivät pure liikaa!

First, thank you, Luca, for your help - the translation of the document, and for any help in the future!

So, there is some new information in Inferno now about the until now completely unknown "eastern" capsicums. I accidentally managed to get inside some Brazilian university public database where all those beauties were listed... in Portuguese, of course!  After some cursing and using of crude translation engines, I managed to get probably the best information I've ever seen about Brazilian capsicums.

It seems they (most of them) have been researched, after all, during the last 20 or so years, but for some reason, these results haven't found their way to English-speaking world at all. Still, we're not talking about light credibility researchers. In many of the tours where these strange plants were collected, described etc, around Brazil, there was at least one very familiar name involved: A.T.Hunziker, possibly the leading capsicum scientist of South America.

All the findings were documented with GPS location devices, so in principle, many of these rare findings could be found again. The maps shown in "Villichilit" (= "Wild capsicums") section of the Inferno, are as accurate as sensibly possible: I mapped all the available (hundreds of) GPS coordinates into real maps, and so you can see where those devils actually grow, or have grown...

The real work starts here. There is literature available in Brazil, with even photos of all these rarities and new species to science - but at least I could not find a way to order them to Finland. Once again: everything's in Portuguese...  Also, it might be worth contacting some of the researchers.

But... what are these new strange chilies like? It looks like they're mostly giants. Small trees of ca. 4m height and greenish-yellow, a little or non-pungent berries.

More info will follow.

No, tämä kiinnostanee vain asian tosiharrastajia, mutta tähän saakka täysin tyhjinä seisseet brasilialaiset villichilit ("itäinen ryhmä") saavat kohta paitsi vielä aika niukat, mutta todelliset lajinkuvauksensa, sekä GPS-paikkadataan pohjautuvat todelliset levinnäisyyskarttansakin.

Tosiasia on se, että Brasiliassa näistä "itäisistä capsicumeista" on saatavilla jopa jo kirjoja valokuvin, mutta syystä tai toisesta, sikäläinen tutkimus näyttää kulkevan edelleenkin sekä portugalinkielisenä (mistä seurasi "mielenkiintoisia" käännösurakoita...) että aivan muusta chilin tiedemaailmasta erillään... Olikin kiintoisaa havaita  noiden muutoin tuntemattomien brasilialaiskasvitutkijoiden mukana viime vuosina kulkeneen yhden tutun nimen: Argentiinalainen chilitieteen legenda A.T.Hunziker, ilmeisesti poikineen...

Mutta hurjista kasveista on kyse, sen voi jo sanoa. Otetaan c.ciliatum ja viedään sen erikoisuus toiseen potenssiin..!

Samalla voi jo aikamoisella varmuudella lukea c.ciliatumin capsicumiin, ilman aiempia varauksia. Sillä *kaikki* itäisen ryhmän capsicumit omaavat ciliatumin hämmentävät ominaisuudet, mukaanlukien joko ei-tulisen, tai miedosti tulisen kypsänä keltavihreän, riippuvan marjan. Ja monet ovat jättiläisiä.

Pian lisää! Kestää vain niin perhanan kauan kartoittaa sadat GPS-koordinaatit kartalle, ja sitten web-muotoon...

Suomen rock-musiikin ylpeyshän on nyt myynyt kotimaassa triplaplatinaa, ja "Once" albumihan hyppäsi suoraan Saksan (maailman 4. suurin musiikkimarkkina) listaykköseksi. Ja jotta tuo ei olisi tarpeeksi, "Once" oli kesällä 2004 Billboard-listojen mukaan koko Euroopan eniten myyty levy..!

Ja syystä. Käykääpä www.amazon.com :ssa tsekkaamassa mitä sadat (!) amerikkalaiset Nightwish-fanit arvosteluissaan tästä levystä sanovat. Muutamaa (kai ärsytysmielessä tehtyä) paska-arvostelua lukuunottamatta nuo jenkkirokkarit antavat poikkeuksetta 4 tai useimmin 5 tähteä, ja viesti on useimmiten: "paras koskaan kuulemani rock-albumi"...

Että sellaista suomirokkia!  Ja jopa suomi-hatun pois ottaen, on pakko yhtyä tuohon ylistykseen. Jo edellinen "Century Child" oli hieno, paikoitellen suorastaan loistava levy. Ei enää heavya tai metallia, vaan jotain sen takana. Musiikkia. Väkevää, kaunista musiikkia...

"Once" jatkaa samaa linjaa, paremmalla tuotannolla ja ainakin yhtä hyvillä biiseillä. Ei ole sattumaa se, että se Lontoon sinfoniaorkesteri joka äänitti myös "Lord of The Rings" -musiikit, nousi Nightwish-sessioiden jälkeen spontaanisti taputtamaan. Sitä ei tapahdu usein...

Tämä on hienoa, kaunista, väkevää musiikkia. Tuleva rock-klassikko - yksi niitä levyjä joihin toisia tullaan vertailemaan. Niin sanoi Lontoon sinfoniaorkesteria ohjannut kapellimestari. Niin sanon itsekin. Sillä tässä liikutaan tasolla mistä on helvetin vaikea parantaa - kenenkään.

Onnittelut Tuomakselle, hienolle ihmiselle joka tekee upeaa musiikkia! Ja koko bändille, sillä kukaan ei tee tällaista yksin!

Monia hyviä levyjä olen eläessäni kuullut, mutta tämä 1998 tehty kiekko saattaa hyvinkin olla kaikkien aikojen suosikkini. Lähinnä mieleeni tulee ABBAn 1976 mestariteos "Arrival", tai Beatlesin parhaat hetket: täydellinen pop/rock-levy...

Unohtakaa Shakiran viimeaikaiset kaupalliset hitit. Tämä on aivan muuta. Levyn 11 kappaleesta jokainen on vähintäänkin hyvä, moni erittäin hyvä - ja mahtuupa mukaan muutama kiistaton mestariteoskin. Jo nimibiisi on sen lajin rokkia ettei jätä selittelylle sijaa... Kuin Aerosmith, Gloria Estefan ja nuori rock-jumalatar samassa paketissa... Ja sitten heti perään akustinen "Sombra de tí", josta kauniimmaksi, tunnelmallisemmaksi ei paljon päästä. Ja sitten tietysti levyn lopetus, majesteettinen arabialaishenkinen "Ojos así"...

Mikä ehkä tämän levyn huikein arvo, on sen luoma hyvä mieli. Sen surullisetkin kappaleet luovat toivoa, iloa - tässä levyssä on hyvä sielu. Hyvää voimaa, joka saa sateisenkin päivän aurinkoiseksi.

Ehdottomasti yksi viidestä parhaasta koskaan kuulemastani albumista - ja niitähän on kuultu... muutama.

Samalla muistutus: jos joku sattuisi rinnastamaan Shakiran Britney Spearsin tai Jennifer Lopezin kaltaisiin ilmiöihin, ei kun tämä - tai levyn live-versio "MTV Unplugged" soimaan, ja viimeisen laulun loputtua kuulija on aika hiljaa... Ja saattaa painaa "Play" nappia uudelleen!

Tässä vain muistutus tuosta, sillä aika juoksee pääsiäispupujakin nopeammin!  Edellisissä tapaamisissamme on kaikilla ollut hurjan mukavaa, ja miksi se siitä muuttuisi? Kyseessä ei ole mikään sisäpiirin juttu jota tarvitsisi pelätä - aina mukana on noin puolet aivan uusia naamoja! Ja chiliväki on ihmisistä parasta, sen voin omasta kokemuksesta sanoa. Loistotyyppejä!

Hommassahan on tietty nyyttikestiperiaate, eli ottakaa vaan mukaan jotain naposteltavaa tai mahd. muillekin maistettavaa, sekä mitä teillä sitten sattuu olemaankin. Taimia, siemeniä, kasveja, hedelmiä, ruokia, kastikkeita - taikka vain itsenne...

Kaikki "vanhat parrat" (ja parrattomat...) myös mukaan - sillä nyt on aika paitsi puhua paskaa turhankin pitkän tauon jälkeen, myös valmistautua uuteen kuumaan satokauteen!

Itseltäni uskaltaisin luvata möteen tulevan ainakin pieni valikoima melkoisen mielenkiintoisia taimia... Vai miltä kuulostaisi legendaarinen puolichili  Capsicum Anomalum (= Tubocapsicum Anomalum) tai ananaskirsikan ja tomatillon villejä serkkuja kuten Physalis Acutifolia?
Eikähän muutakin mukavaa lähde matkaan...

Laittakaapa muistaessanne viestiä Jonnille: jonni@linuxi.org jotta mies osaa vähäsen varautua yleisömäärään... Ja vielä suurkiitos hänelle tämän homman järjestämisestä!

Lisätietoa: http://chili.1.vg/

Tampereella nähdään! :-)

Tommi

Hello, everyone (probably accidentally) finding this site and forum! Yes, Inferno is a Finnish site, probably one of the last imaginable places to grow chili peppers. Still, the coldness has probably made us a little bit daft - and so we have thousands of people, growing the hottest, rarest, wildest pepper varieties in the world!

Welcome to join us - if there's enough interest, other parts of "Inferno" will be made FIN/ENG as well. Let the discussion begin! ;-)

Site administrator & chat co-administrator (Tommi)

Kuten moni Infernon (tai muun chilisivuston) lajikuvauspuolta seuraava jo tietää, Etelä-Amerikassa kulkee merkillinen, tavallaan "näkymätön" raja chilien meille tuttujen, läntisten muotojen ja hyvinkin outojen, itäisten muotojen välillä. Meille kotikasvattajille se näkyy kaikkein helpoimmin yhteisössämme jo aika tuttujen capsicum baccatum chilien parissa. Nämä luonnostaan Andeilla, länsi-Boliviassa villeinä kasvavat chilit on idässä, Brasiliassa risteytetty capsicum praetermissum-nimellä tunnetun läheisen villichililajin kanssa.  Tämä näkyy mm. siinä, että meille tutut "Aji" -tyypin isot, makeat, pitkänmalliset baccatumit kasvavat lähes yksinomaan Andien lähistöllä, kun taas baccatumin itäisimmät Brasilian lajikkeet ovat perin usein pieniä, pyöreänmuotoisia ja hyvin tulisia. Esimerkkinä Pilange.

Tässä ei vielä lähestytä ollenkaan capsicumien itäisen sukuhaaran todella (!) omituisia lajeja, jotka ovat tieteelle enimmäkseen uusia tai erittäin huonosti tunnettuja. Mutta jollei muuta, tässä on yksi syy lisää keräillä kasvatukseen niin itäisen kuin läntisenkin haaran baccatumeja - niissä kun on todellakin eroa. Ja mikäs sen mukavampaa...

Tämä isonpuoleinen purkki ilmestyi ensiksi työpaikan ruokalaan, kumma kyllä (en ollut nähnyt kaupoissa). Aineksina lähinnä chiliä, sokeria ja valkosipulia. Ei silti kovin makeaa. Aika hyvää tavaraa, pakko sanoa! Työpaikalla huomasin Tabascon käyttöni vaihtuneen tähän iloliemeen käytännössä kokonaan, koska tässä on suunnilleen sama (ellei korkeampi) tulisuustaso ilman etikkamaista makua. Kannattaa kokeilla jos silmiin osuu - ehdottomasti paremman pään chilisooseja suomessa!

Tuli tässä eilen kokeiltua hyvinkin toimiva konsepti... Otetaan normaali kirjolohen uunissakypsennysresepti, ja ripotellaan lohen pintaan ennen uuniin laittoa esim. keskitulisen baccatum-chilin hiutaleita kunnon annos. Johan tulee jo muutoinkin hyvään kalaan lisämakua!

Tässä on jäänyt syys- ja talvitapaaminen väliin, huomasin..! Olisiko tässä pikkuhiljaa aihetta uudelle chilimielten kokoonkutsumiselle..?!