Levyarvostelut

[Aji Inferno]

Tänne kokonaisia albumeita, kehuin tai haukuin...

[Aji Inferno]

STRANGER: NO RULES (arvosana: 5/5)

Tässä Floridalaista hard rockia vuodelta 1989 bändiltä, jolla on tänä päivänäkin kulttimaine Floridan kaikkien aikojen kovimpana ryhmänä...

Ja kyllä rokkaa, volyymit parhaillaankin kaakossa niin että kuulokkeet valittavat! :twisted:

Sillä tämä on aivan mahtavaa, sielukasta, monipuolista syvän etelän melodista heviä! Mieleen tuli välittömästi ajatus, että jotain tällaista voisi syntyä risteyttämällä esim. Whitesnake, Lynyrd Skynyrd ja vaikkapa Magnum... Ja paljon muuta, sillä nämä kaverit eivät näyttäneet pelkäävän mitään. Levy kulkee kapakkapianosta metallin räimeeseen, häpeämättä - ja tyylillä!

Solisti Greg Billingsillä on aivan upea, savuinen ääni , ja sittemmin itsemurhan tehnyt leadkitaristi Ronnie Garvin saa blues-sävyisellä, virtuoosimaisella kepityksellään ainakin meikäläiselle jääpuikot niskaan...

Ja ne biisit... Jos Whitesnake ja/tai raskas, monipuolinen southern hard rock kolahtavat, niin tästä paremmaksi ei juuri taida päästä... Sillä tässä kuunnellessani mietin, että kaikenlaista on kuultu, mutta enpä muista montaa kertaa eläessäni vääntäneeni volyymia näin antaumuksella kohti hengenvaarallisia lukemia, ja eläneeni joka solullani levyä alusta loppuun...

Ei ihme, että Stranger oli vähän aikaa 80-luvun lopulla jenkkien parhaiten tienaavia keikkabändejä. Voi vain kuvitella millainen meininki on livenä vallinnut, kun jo studiolevy toimii tähän malliin...

Aivan helvetin väkevää ja sielukasta musaa, ja samalla suoraan yksi parhaista koskaan kuulemistani levyistä. Ja niitähän on kuultu muutama.    Ei kenties mitään uutta auringon alle, mutta silloin kun levy saa sinut unohtamaan ajan ja maailman tunniksi, ja uppoamaan rock'n rollin ytimeen, silloin jotain on perin kohdallaan... :twisted:

Näytteitä:

http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewprofile&friendID=57480506

[Torakka]

Ville kalliosta- 100x200mg tai joku tollaten aivan loistava lätty kannataa katsastaa.

Damian Marley-welcome to jamroc eli esittäjänä bob marleyn yksi pojista loistavaa regaeta

[Aji Inferno]

STRANGER: NO RULES (arvosana: 5/5)

Tässä Floridalaista hard rockia vuodelta 1989 bändiltä, jolla on tänä päivänäkin kulttimaine Floridan kaikkien aikojen kovimpana ryhmänä...

Ja kyllä rokkaa, volyymit parhaillaankin kaakossa niin että kuulokkeet valittavat! :twisted:

Sillä tämä on aivan mahtavaa, sielukasta, monipuolista syvän etelän melodista heviä! Mieleen tuli välittömästi ajatus, että jotain tällaista voisi syntyä risteyttämällä esim. Whitesnake, Lynyrd Skynyrd ja vaikkapa Magnum... Ja paljon muuta, sillä nämä kaverit eivät näyttäneet pelkäävän mitään. Levy kulkee kapakkapianosta metallin räimeeseen, häpeämättä - ja tyylillä!

Solisti Greg Billingsillä on aivan upea, savuinen ääni , ja sittemmin itsemurhan tehnyt leadkitaristi Ronnie Garvin saa blues-sävyisellä, virtuoosimaisella kepityksellään ainakin meikäläiselle jääpuikot niskaan...

Ja ne biisit... Jos Whitesnake ja/tai raskas, monipuolinen southern hard rock kolahtavat, niin tästä paremmaksi ei juuri taida päästä... Sillä tässä kuunnellessani mietin, että kaikenlaista on kuultu, mutta enpä muista montaa kertaa eläessäni vääntäneeni volyymia näin antaumuksella kohti hengenvaarallisia lukemia, ja eläneeni joka solullani levyä alusta loppuun...

Ei ihme, että Stranger oli vähän aikaa 80-luvun lopulla jenkkien parhaiten tienaavia keikkabändejä. Voi vain kuvitella millainen meininki on livenä vallinnut, kun jo studiolevy toimii tähän malliin...

Aivan helvetin väkevää ja sielukasta musaa, ja samalla suoraan yksi parhaista koskaan kuulemistani levyistä. Ja niitähän on kuultu muutama.    Ei kenties mitään uutta auringon alle, mutta silloin kun levy saa sinut unohtamaan ajan ja maailman tunniksi, ja uppoamaan rock'n rollin ytimeen, silloin jotain on perin kohdallaan... :twisted:

Näytteitä:

http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewprofile&friendID=57480506

LISÄYS ARVOSTELUUN:

Heviä ja hard rockia ankarasti diggaavan laulajaystävättäreni ensikommentti: "Aivan loistavaa musaa!!! Tahtoo tietää, mistä tätä saa tilata!!!!!"

Eli ehkäpä tuota ylisanoja vilisevää arvosteluani ei tarvitsekaan pitää aivan ihan pelkkänä hetkellisenä mielenhäiriönä... Itse kuuntelen albumia nyt neljättä kertaa putkeen, volyymi kuulokkeissa jälleen hulluutta hipovalla tasolla. Ja useampi biisi moneen kertaan repeatilla soitettuna... Mutta ystävättäreni kysymykseen löytyy vastaus:

http://retrospectrecords.com/Band/Strangerno.htm

Tuolta löytyy. Kuten sanottu, olet sitten melodisen hevin, southern rockin, blues-rockin tai ylipäätään hyvän, sielukkaan rokin ystävä, uskallan arvella, että odotettavissa saattaa olla pahalaatuisia addiktion oireita vähän itse kullekin... Ehkä ero siipasta, ehkä poliisit ovella liiallisen volyymin takia, ehkä häätö - tai jotain muita tavanomaisia loistavan musan aiheuttamia sivuilmiöitä. Mutta mitä pienistä, kun kerran sielu saa überannoksen rock'n rollia?  :twisted:

En oikeasti edes uskalla ajatella, mitä tämän kanssa tapahtuisi vaikkapa automatkalla Vaasan chilitapaamiseen, isojen stereoiden ja järeän subbarin kera... Voisi käydä niin, että autosta olisivat sivulasit poissa Vaasaan saapuessa. Onneksi (?) myin omat ylijäreät autostereoni pois, joten vaara  hetkeksi ohi - mutta lienee parasta varoittaa teitä muita.  

[Aji Inferno]

REGINA SPEKTOR: BEGIN TO HOPE (3/5)

Aloituskappale "Fidelity" on tavallaan täydellinen... Aivan ihana, hurmaava biisi. Aloitusbiisi vaikuttaisi myös tämän albumin vahvimmalta kappaleelta. Mitä seuraa, on aluksi sähköisempää, ja ainakin minulle, myös selvästi helpommin unohtuvaa. Levyn pääosa siitä eteenpäin onkin aivan erilaista, hyvin hiljaista, akustista, pianovoittoista materiaalia. Mieleeni tuli ainakin Maria McKee. Huonoa tämä ei ole missään tapauksessa. En kadu ostosta. Reginalla on persoonaa ja ääntä, soittotaitoa, kaikkea. Ero levyn "hittibiisin" ja muun välillä vain pistää miettimään. Minne hän kuuluu?

Ehkei sillä ole merkitystäkään. Tärkeää on se, koskettaako Regina Spektor juuri sinua. Sillä tämä on hyvää musiikkia...

[chilimieli]

Hannibal ja soppa (pahat viinit): Meijän asia (2007) - loistava lätty kaikille hiphopin ystäville, ei mitään wanabee blingbling musaa, vaan tässä on luonnettta. Ei ehkä IHAN niin hyvä kuitenkaan kun poikien edeltävät levyt, mutta hyvä on.

[Pertsa]

bathory:nordland I (2002)
erittäin paljon edeltäjistänsä poikkeava bathory kiekko, lähestulkoon kaikki biisit hitaanpuoleisia balladeja/fiilistelybiisejä.
vokalisoinnitkin on hoidettu puhtaasti, eli blackmetalliahan ei ko.laulu ja soitinyhtye enään loppuvaiheessa ollut...tai oikeammin voidaan puhua eräänlaisesta viikinkiblackmetallista.
tällä levyllä jokainen biisi on se levyn baras biisi, mutta jos haetaan sitä yhtä ylitse muiden, on "ring of cold"se, joka nostattaa ihokarvat pitkiksi ajoiksi pystyyn ja jättää vain kylmiä väreitä selkäpiihin.
bathoryhän oli oikeastaan aina yhden miehen projekti, siinä soitti vuosien saatossa useita eri jäseniä samoilla nimillä mutta vain laulaja quorthon oli mukana bändin perustamisesta lähtien. aina kuolemaan johtaneeseen sydänkohtaukseen asti, johon myös bathoryn tarina lopulta päättyi.
jos tykkää hieman erilaisemmasta, mutta silti ah!niin samantyylisestä musiikista kun mortiisin vanhempi tuotanto..hommaa bathoryn viimeisimmät levyt kiireenvilikkaa hyllyysi.

[Aji Inferno]

RUSH - Snakes & Arrows (arvosana: 4/5..5/5)

Sedät todella jaksaa heilua... Ja millä tavalla! Tämä on hämmentävä levy, eikä se olisi ehtaa Rushia, jos se avautuisi samassa ajassa kuin Britneyn viimeisin.

Että mikäkö hämmentää? Se kaikki. Kerroksia, tunnelmia ja sävyjä nimittäin riittää... Tämä on samanaikaisesti ehkä raskainta Rushia koskaan (välillä Lifesonin kirveestä kuullaan todella ilkeitä metalliliiton kitarariffejä), mutta myös samalla ehkä kevyintä koskaan (akustisia kaikenlaisia kielisoittimia soi kaikkialla)... Tämä on vaikeaa ja monimutkaista, mutta silti myös helppoa ja hyvin sulavaa...

Hmmm... Nyt keksin sen: tämän levyn tunnelmassa on ehkä hieman jotain samaa kuin Led Zeppelinin parhaissa töissä. Akustisesta folkista mennään metallinsulattamoon (tai paremminkin: minne bändi vain haluaa mennä) tuosta vaan. Sävellykset elävät kaiken aikaa; biisit todella kehittyvät, muuttavat muotoaan, yllättävät, ihastuttavat. Ja sitten ne sanoitukset, joiden miettimiseen voisi hyvin uhrata rikollisen määrän aikaa... Kauneutta ja voimaa. Vastakohtia.

Ei tätä oikeasti voi määritellä, eikä oikeastaan todella arvostellakaan. Ei tätä varmasti voi täysin ymmärtääkään parilla ensikuuntelulla. Mutta yhdessä suhteessa "Snakes & Arrows" taitaa silti kuulua jo Rushin tuleviin klassikoihin. Se on todellinen kokonaisuus, hurja musiikillinen tutkimusmatka jonnekin vieraaseen, ihmeelliseen paikkaan... Musiikki on välillä hämmentävää, mutta se on kaiken aikaa hienoa ja hyvää. Pakko kuulla vielä seuraavat tahdit... ja sitten seuraavat...

Tuottaja Nick Raskulinecz oli osaltaan hämmentänyt faneja lupailemalla tämän olevan Rushilta "paluuta 70-luvun progekauteen". Ensikuulemalta tuo lupaus (?) ei toteudu. Soundit levyllä ovat nykypäivää parhaasta päästä, eivätkä ajatukset kulkeudu montaakaan kertaa "2112":n tai "A Farewell to Kings":n tunnelmiin...

Mutta taidan silti tavallaan ymmärtää mitä tuottaja sanoillaan haki. Tämä rokkaa yhtä armottoman komeasti kuin bändin eräs huipputyö, 1993:n "Counterparts". Silti tässä on niin paljon muutakin, enemmän. Sävyjä. Tasoja. Ja ehkä ennen muuta: kokonaisuus joka elää ja muuttuu alusta loppuun...

Ehkä sanoisinkin, itsenikin yllättäen, että tällä levyllä Rush - jälleen kerran - uudelleenmäärittelee progressiivisen rockin. Tämä on paluuta Rushin 70-luvun lopulle siinä, että tämän jälkeen kaikki on hiukan toisin...

Älä edes yritä laittaa lokeroon. Itsekin epäonnistuin siinä. Kuuntele. Ehkä pidät, ehkä et. Mutta jotenkin minulla on silti sellainen tunne, että tulevina vuosina tämä tullaan listaamaan yhdeksi rockin klassikoista...

[Torakka]

kaikille ketkä tykkää reggaesta ja etenkin sen suurimmasta sanan saatajasta Bob Marleysta suosittelen hänen poikansa tekemää plattaa

Kymani mareley-like father like son

levyltä löytyy reggae kuninkaan kaikki parhaat kappaleet poikansa laulamana...

[Aji Inferno]

REO SPEEDWAGON - Find Your Own Way Home (2007)  - 5/5

Tätä voisi pitää vuoden todellisena yllättäjänä, huhhuh... Jotkut saattavat vielä muistaa amerikkalaisen melodisen hard rockin megabändi REO Speedwagonin, joka paitsi 70-luvulla teki joitakin todella mahtavia albumeita (kuten "You Can Tune a Piano but You Can't Tuna Fish"), oli myös hetken 80-luvun alussa jenkkilän suosituin bändi. Sittemmin REO väsähti ja parista hyvästä albumista huolimatta katosi 80-luvun lopulla ensin listoilta, sittemmin myös valtaväestön mielistä.

Bändi ei kuitenkaan kadonnut, vaan on vetänyt tasaisesti stadioneja täyteen aina 2000-luvulle asti. Edellinen studioalbumi, 11 vuotta sitten ilmestynyt "Building The Bridge" oli sanalla sanoen aika kehno ja hengetön. Sikäli onkin uskomatonta, millaiseen vireeseen rokkiäijät ovat nyt 2007 itsensä saaneet.

Taas nimittäin rokkaa! Rummut iskevät kipinää, Dave Amaton leadkitara ulvoo asiaa, Kevin Croninin käheän sielukas laulu (amerikan Riki Sorsa?) toimii - ja biisit ovat yksinkertaisesti aivan pahuksen hyvää rokkia!!

Ja mikä parasta, vaihtelevia sellaisia. Tunnelmat liikkuvat monissa ulottuvuuksissa ja musiikinlajeissa, suorasta kunnon hard rock mätkeestä, jolla bändi jo 35 vuotta sitten vakuutti, upeisiin bluesahtaviin ja jopa progen puolelle meneviin tekeleisiin joita kyllä kelpaa kuunnella uudestaan ja uudestaan! Omalla listallani varmasti yksi 2000-luvun todellisista comebackeista ja ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen levy hyvän melodisen rokin ystäville... Löytyy myös iTunesista, muuten.

[Aji Inferno]

NIGHTWISH - EVA (single, 5/5)

Myönnän. Suurena Tuomas Holopaisen musiikin ystävänä odotin tätä päivää, laulajajulkistusta ja uutta singleä enemmän kuin joulua! Pelolla ja toivolla.

Ja mitä saimme? Tämän "uuden" Nightwishin ensisinglen perusteella aivan tajuttoman kovaa musaa... Tarja oli Nightwishille mahtava solisti, kaikki kunnia hänelle. Mutta erittäin, *erittäin* kovan luokan laulajan pojat löysivät myös tuosta 35-vuotiaasta ruotsalaisesta Anette Olzonista... Huhhuh!  :twisted:

En yksinkertaisesti usko, että tätä kaunista balladia voisi juuri kukaan laulaa koskettavammin... Kuuntelen tätä nyt putkeen jo ainakin seitsemättä kertaa, ja aina vain paranee. Jos Anette hoitaa rokkipuolen samalla meiningillä, silloin... alkaa jo pelottaa!

Alan hiljakseen uskoa, että näemme jonain päivänä - eikä edes kovin pitkän ajan päästä - Nightwishin USA:n TOP 10:ssä. Ellei jopa ykkösenä. Nyt nimittäin alkaa olla sen luokan ultrajäreää kalustoa pelissä... Fantastinen laulaja(kaksikko), yksi maailman ehdottomasti parhaista biisintekijöistä, loistava bändi ja kunnollinen koneisto myös markkinointiin.

Tästä alkaa mielenkiintoinen aika... Onnea bändille!!!  

[Aji Inferno]

REGINA SPEKTOR: Begin to Hope (4/5)

Tämä venäläissyntyinen, nykyään amerikassa vaikuttava laulajatar/lauluntekijä on ainakin omassa maailmassani todella piristävä uusi tuttavuus! Kyllä; hän on pianisti, joka on soittanut ennen kuin oppi puhumaan - ja kaikkea sitä. Tästä olisi liiankin helppoa vetää viiva tiettyihin "usual suspects", alkaen Tori Amosista. Mutta eipä tuomita liian helpolla..!

Jostain syystä, hulluus on minulle musiikissa(kin) hyve, ei synti. Ja tämä on aika hullua, silti enimmäkseen oikein hyvää musiikkia! Hulluus tarkoittaa tässä lähinnä sitä, että vaikka Regina Spektor on tehnyt biisinsä sinänsä varsin helposti lähestyttäviksi, jopa hittiainesta sisältäviksi, niissä on lähes kaikissa jotain kummallistakin mukana. Jotain, mitä kukaan toinen ei ole tehnyt.

Hittibiisiin "Fidelity" on helppoa rakastua. Muu levy vaatii enemmän kuuntelua. Vaarana on tosin yhä syvempi rakkaussuhde Spektorin musiikkiin, sillä hän ei todellakaan kunnioita totuttuja sääntöjä. Kappaleista löytyy aivan ihastuttavia, yllättäviä koukkuja - niin musiikissa kuin sanoituksissakin. Tämä ei todellakaan ole "tuotettua" musiikkia, vaan tekijänsä näköistä. Siihen ei ole välttämättä helppoa päästä sisälle, mutta useampi kuuntelu todella palkitsee!

Ensivaikutelmani tästä levystä oli pettymys, mutta jo pitkä pyöräretkeni tämä iPodissa soivana muutti fiilikseni täysin. Tästä levystä tuli hyvä fiilis - ja halu soittaa se taas uudestaan! :-)

[Aji Inferno]

THE REASONING - Awakening

Tuore Classic Rock -lehden erikoisnumero nimesi tämän bändin brittirockin ehkä kovimmaksi tulokkaaksi pitkään aikaan. Levyä nyt putkeen useita kertoja kuunneltuani, en varsinaisesti ihmettele...

Kyseessä on tavallaan brittien Nightwish. Kahdesti brittien parhaaksi rockbändiksi valitun Karnatakan taivaallisen kauniisti laulava ex. solisti Rachel Jones, kaksi rumaa (?) miesvokalistia ja raskaasta raudasta väännetty rytmiryhmä + mitä mielikuvituksellisinta musiikkia akustisista kelttiläistunnelmista puhtaaseen klassiseen heavyyn, progen mielikuvituksella...

Eli voi sanoa, että kyllä lähtee - suurella tunteella ja lujaa! Ja joka kuuntelukerralla kolahtaa leka pääparkaan lujempaa...

Tunnelmassa löytyy, parhaaseen Nightwish-tyyliin. Välillä mieleen tulevat Big Country, U2 tai irkkujen superbändi Clannad, välillä taas niin Nightwish, Rush, Metallica tai vaikkapa Whitesnake. Ja kokonaisuus kolahtaa taatusti myös Dream Theaterin faneihin!

Progea? Kyllä, mutta positiivisessa mielessä eli mielenkiintoista ja vaihtelevaa musiikkia. Heviä? Varmasti. Raskaat riffit ja basso murahtelevat siihen malliin, että kämpästä saa takuuvarmasti helpon häädön, hymy yhä huulillasi... Muuta? Kyllä. Ihan tällaista musiikillista matkaa en ole koskaan kokenut. Näillä tyypeillä ei ole mitään rajoja...

Matka jatkuu loistavilla, erilaisilla biiseillä. Välillä tunnelma on rauhallinen, välillä ei. Biisien yksi yhdistävä tekijä on loistava kitarointi: turha pelätä yliteknistä tilutusta tai pelkkää raskasta riffittelyä. Soolot ovat kerrankin sitä itseään, eli aivan loistavaa, tulista, hengen salpaavaa blueskitaraa.

Viimeistään jokseenkin mielettömän "Shadows of the Mind":n jälkeen olo on onnellisen tyhjä. Eikä matka lopu edes sinne...

Ehkä se loppuu poliisiasemalle, naapurien toimesta. Mutta sehän on aina loistavan levyn merkki.

Mitä muuta voisi sanoa? Ehkä tunne on vähän sama kuin Beach Boysin Brian Wilsonilla tämän kuultua Beatlesin Sgt. Pepperin: "mitä tämän jälkeen voisi tehdä?"    Ei ihan huonoa kamaa. Löytyy mm. iTunesista.

[Aji Inferno]

Taitaa olla odotetuimpia - ja pelätyimpiä levyjä maamme musahistoriassa, tämä... Mutta on melkeinpä helpotus todeta, että ainakin pelot olivat turhia. Tämä on Nightwishiä aivan parhaimmillaan - ja se ei todellakaan ole vähän! Helvetillisen raskasta, enkelimäisen kaunista - ja aivan kaikkea mahdollista siltä väliltä...

Ainakin tällä ensikuuntelulla mieleen tulee samalla fiilis siitä, että tämä on ensimmäinen todellinen Nightwish-levy *bändinä* - sillä esimerkiksi tuo paljon, lopulta pitkälti turhaan kohuttu laulajakysymys jää näissä biiseissä toissijaiseksi. Annette Olzon hoitaa hommansa hienosti, kuten hoiti Tarjakin. Tajusin silti jossain levyä 40 minuuttia kuunneltuani, etten ollut edes ajatellut koko asiaa! Biisit ovat tässä se juttu - ja Nightwishillä on 2 aivan loistavaa, täysin vastakohtaista laulajaa niitä tulkitsemaan. Annette on enkeli, Marco Hietala on se paholainen. Ja tuosta asetelmastahan sitä vasta jännitettä syntyy...

Tarja oli upea. Mutta niin on Annettekin. Ja Marco. Ja nyt, lopulta, alkaa todella selvitä Nightwishin todellinen ydin. Biisit ovat yksinkertaisesti aivan mahtavia, tulkitsee niitä melkein kuka tahansa!

Siinä Tuomas Holopainen on varmasti oikeassa, että tämä levy vaatii kymmenen kuuntelukertaa ennen kuin minkäänlainen uskottava arvostelu on oikeutettu. Sen tähden, tämä ensikuunteluun pohjautuva arvosteluni tulee saamaan jatkon, eikä tätä tule ottaa liian vakavasti.

Mutta se on sanottava, että kuunneltuani esim. Evanescencen ylistetyn "The Door":n moneen kertaan, kyllä "Dark Passion Play" juoksee jo ensikuuntelulla tuon ympäri aivan miten tahtoo. Viimeistään kelttiläis-akustisen, Marcon upeasti tulkitseman "The Islander":n kohdalla alkavat jääpuikot valua pitkin selkää...

Muistan miettineeni jo "Once":n kohdalla, miten Nightwish voisi mitenkään pistää tuosta paremmaksi. Vastaus tuli tässä, ja se hiljensi ainakin minut. Meillä on Kiteellä yksi maailman ehdottomasti kovimpia bändejä, ehkä koskaan. Ja tämä on mestariteos. Se rokkaa helvetin alimpien tasojen läpi äärettömän raskaasti Metallican lailla, ja kulkee toisaalta vihreissä, uskomattoman kauniissa akustisissa taivaissa. Se ei tunne rajoja. Se on kaikkea.

Olen hiljaa - ja kumarran Tuomas Holopaiselle. Sillä tämä enkelien ja demonien välinen intohimonäytelmä on omalla tavallaan jotain samaa kuin Peter Jacksonin  "Lord Of The Rings" -trilogia. Rakasta sitä - tai vihaa sitä - mutta tiedät kokeneesi jotain mikä voi räjäyttää sydämesi...

[e-Boy]

Tämä on Nightwishiä aivan parhaimmillaan - ja se ei todellakaan ole vähän!

Näin on. Tänään myös hain Citarista kyseisen albumin!   Kyllä Anette parempi on kuin Tarja. Tykkäsin kyllä myös Tarjan laulannasta.

Albumi oli muuten iTunesissa hintaan 1,98€, en tiedä sitten oliki joku moka vai mikä, mutta silti hain kaupasta ehdan CDn. Kyllä tämä albumi sen ansaitsee.

[Pahkeala]

Joo kyllä tuo Dark Passion Play on sellainen pläjäys, että huhhuh. Jospas nyt myös haudataan sitten ne puheet siitä "Nightwish goes pop" soopasta. Jos Master Passion Greed on poppia, niin sitten haluan kuulla mikä on HEVIÄ. Tuplabasari jytisee niin, että munaskut pomppii ja hymy hiipii huulille. Upea levy, ei oikeastaan yhtään täytebiisiä, jokainen toimii omalla tavallaan aivan mahtavasti. Ugh. Minä tykkään.

[Aji Inferno]

Joo kyllä tuo Dark Passion Play on sellainen pläjäys, että huhhuh. Jospas nyt myös haudataan sitten ne puheet siitä "Nightwish goes pop" soopasta. Jos Master Passion Greed on poppia, niin sitten haluan kuulla mikä on HEVIÄ. Tuplabasari jytisee niin, että munaskut pomppii ja hymy hiipii huulille. Upea levy, ei oikeastaan yhtään täytebiisiä, jokainen toimii omalla tavallaan aivan mahtavasti. Ugh. Minä tykkään.

Taisivat pojat tosiaan tuumia että voisi laittaa lopun niille jutuille, etteikö NW osaisi soittaa metallia... Kaverini totesi tuosta "Master..." biisistä, että "tuo menee jo Panteran reviirille..."  No, niin tai näin, kyllä sieltä lähtee. Eikä täytebiisejä tosiaan ole. Heikoimmalta tuntuu tässä vaiheessa oikeastaan single "Amaranth", eikä sitäkään kehnoksi voi väittää. Levyn "popein" biisi se kyllä on.

Tavallaan hupaisaa se, että nyt kun HIM:n uutisoidaan ruvenneen oikeasti heviksi, NW palauttaa asian perspektiiviin.

[Aji Inferno]

Mitä syntyy kun sekoitetaan Jason & The Scorchersin punk-henkinen, välillä tunteellisen perinteinen, välillä rajusti rokkaava kapakkakantri, Lynyrd Skynyrdin syvän etelän hard rock ja kaikki se kantrirockista mikä teki Eaglesista, Pocosta tai Neil Youngista legendoja..?

Syntyy hurjaa tarinaa - ja hurjaa musiikkia... Patterson Hoodin käheä ääni kertoo tosielämän tarinoita siihen malliin että huhhuh... Bändi taas on hetkittäin aito kantribändi pedal-steeleineen ja banjoineen, mutta seuraavassa hetkessä räjähtävä hard-rock ryhmä, joka vaatii vääntämään volyymin rikollisiin lukemiin... Truckers ei näytä tuntevan rajoja.

Ja ne tarinat: Truckers saattaa olla Georgiasta ja Alabamasta ja laulaa etelän ihmisten tunnoista, mutta millä tavalla... Olin tipauttaa leukani kun keskityin kuuntelemaan mitä Hood "Southern Rock Opera" -teema-albumin "Three Great Alabama Icons" oikein höpisee... Biisissä todetaan etelän ihmisten rakastaneen erästä kiihkorasistista poliitikkkoa enemmän kuin elämää - ja tuon asian toteamisen jälkeen Hood tyynesti toteaa kyseisestä poliitikosta: "Hän mätänee nyt helvetissä - sillä paholainenkin on taatusti rasisti!" Tarkemmin kuunneltuna tuo hyvin antirasistinen biisi avaakin uuden näkökulman etelävaltioihin - ja on varmasti saanut yhden jos toisenkin punaniskan melkein tukehtumaan kaljatuoppiinsa...

Vaikka bändin biisit ovat enimmäkseen loistavia ja sanoituksetkin todella paljon keskimääräistä parempia, liian tiukkapipoisesti Drive-By-Truckers ei hommaa tunnu ottavan. Paras tai pahin esimerkki lienee loistavalla kakkosalbumilla "Pizza Deliverance" oleva "President's penis", jonka bändi omien sanojensa mukaan äänitti 1999 laulajan olohuoneessa lievää suuremmassa humalatilassa, inspiroituneena tietyn silloisen USA:n presidentin puuhista... Tänä päivänä Hood toteaa vain: "olisihan sen voinut jättää laittamattakin tuolle levylle... mutta yhä olemme sitä mieltä, että vielä nyt 10 vuoden jälkeenkin biisi on täyttä asiaa!"

Niinpä. Ja mikä pelottavinta, jopa tuo känninen pelleily on oikeastaan aivan mainio biisi!

Truckersin lähes koko tuotanto on ainakin iTunesista saatavilla ja ainakin kaksi viimeisintä loistavaa albumia myös eMusicista. Minuun Truckers kolahti sen kokoisella lekalla, että ostin saman tien yhtyeen koko tuotannon - ja odotan vesi kielellä muutaman päivän päästä julkaistavaa uutta "Brighter Than Creation's Dark" albumia, jota bändin päähahmo Hood itse kutsuu heidän parhaaksi työkseen...  

Että kenelle tämä kolahtaa? Lähes 100% varmuudella kaikille alt-kantrin, kantrirokin, Neil Youngin, Lynyrd Skynyrdin, Eaglesin (varauksin, koska tämä on paljon rankempaa kamaa!), Pocon, The Outlawsin ja vaikkapa Thin Lizzyn ystäville...  Melodinen rock, hard rock ja ylipäätään väkevä, sielukas kitararock ovat myös oikeita sanoja tässä yhteydessä.

Truckersin soidessa voit itkeä tuoppiisi. Mutta kun pahin surusi on ohi, pojat tarttuvat Les Pauleihinsa ja vääntävät Marshallinsa nupit kaakkoon. Ja rokkaavat sinut ja naapurisi toiseen maailmaan... Poliisiasemalle, mahdollisesti. Eräs kovimmista koskaan löytämistäni bändeistä, ei sen enempää.

Lyhyt rekkakuskirokin oppimäärä:

"Gangstabilly" (1998): kantrivoittoinen esikoisalbumi jolla myös muutama loistava rokkipala. Bändi itse pitää tätä lähinnä harjoitustyönä, mutta moni on rakastanut levyä.

"Pizza Deliverance" (1999): jotakuinkin täydellinen kantrirock-albumi: upeita biisejä ja tunnelmia laidasta laitaan. Saa sinut itkemään - ja saa poliisit ovellesi. Mitä muuta voi toivoa?

"Southern Rock Opera" (2001): ensikuulemalta hiuksia nostattava raskaiden kitaroiden myrsky ajatuksia herättävin sanoituksin. Tämä totisesti rokkaa... Joillekin kantrifaneille varmasti liikaakin, mutta toisaalta, myös metalliliiton miehet ja naiset voivat kuunnella Truckersin raskasta, melodista tykitystä nautinnolla...

"Decoration Day" (2003) on tietyllä tapaa paluuta "Pizza Deliverancen" tunnelmiin. Kantrisävyjä on jälleen runsaasti - mutta samoin löytyy herkkuja rokkifaneille. Särökitarat puhuvat rankkaa kieltään - ja täyttä asiaa. Hieno levy!

Täydennän tämän levyarvostelu-osion puuttuvilla 4 uusimmalla albumilla pian. Sillä välin kiinnostuneiden kannattaa käydä vaikka iTunesissa kuuntelemassa näytteitä näistä bändin vanhemmista tekeleistä.